perjantai 13. syyskuuta 2013

Vauvanodotuskuvia ja -tunnelmia kuluneelta viikolta

Viikonloppu tuli vihdoin, miten ihanaa! Arki-illat ovat kuluneet hiekkalaatikolla, mikäs sen mukavampaa. Tein alkuviikosta ison kasan kasvispaistosta, niin ei ole tarvinnut ruokaakaan laittaa joka ilta. Vauvaa käytiin kuuntelemassa neuvolassa, kaikki hyvin! Olin taas unohtanut koko neuvolan. Onneksi on sähköinen kalenteri joka muistuttelee.

Tällä kertaa mieskin oli mukana, kun piti käydä läpi voimavaralomaketta. No mieshän ei ollut sitä muistanut täyttää lainkaan ja minä olin unohtanut lomakkeen kotiin. Mies ehti kuitenkin hakea lomakkeen ennen neuvolaa, mutta kyllä vähän hävetti, kun olimme niin huolimattomasti tämänkin asian hoitaneet. Toisaalta, ei meillä nyt ollut mistään kohdasta juurikaan eriäviä mielipiteitä eikä näkemyksiä asiaintilasta. Ehkä se voimavaralomake joissain tapauksissa voi olla ihan hyvä työkalu, mutta kyllä minusta tuntuisi oudolta keskustella tuollaisista asioista neuvolantädin kanssa.

Kuva
Harmillisella tavalla tuo lomake taas muistutti tukiverkoston puutteesta. Esikoista odottaessamme tiesimme kyllä, että sukulaiset asuvat kaukana eikä ystävillä ollut vielä lapsia. Emme kuitenkaan osanneet ajatella, miten totaalisen yksin oikeasti olemme. Jotenkin naiivisti sitä varmaan ajatteli, että lastenhoitoapua on saatavilla, kun läheiset kuitenkin olivat kiinnostuneita odotuksesta. Tukiverkoston puute on konkretisoitunut sellaisina hetkinä, kun olin E:n kanssa kotona ja olisi pitänyt päästä esimerkiksi lääkärissä tai tentissä käymään miehen työpäivän aikaan. E on ollut helppo lapsi, emmekä osanneet kaivata parisuhdeaikaa, koska emme olleet mitenkään väsyneitä vauva-arkeen ja kaikki oli/on varsin hyvin. Myönnän kuitenkin kadehtivani heitä, joilla on innokkaita ja luotettavia hoitajia lähipiirissä. Ei sitä tukiverkoston tärkeyttä varmaan turhaan korosteta, mutta itselle tuli esikoisen odotusaikana välillä sellainen pelko, että mitenköhän me voimme selvitä, kun ei meillä ole mitään tukiverkostoa. Varmasti se tuo helpotusta, mutta ilmankin pärjää, ja toisaalta me olemme saaneet rakentaa ihan oman perhetodellisuutemme rauhassa.


Arvatkaa mikä oli kaiken huippu?! Mieheltä mitattiin verenpaine! Ja kun pulssi oli niin kovin alhainen, niin hoitaja halusi vielä mitata sen uudelleen. Vähän oli naurussa pitelemistä, että ketäs täällä oikein tutkitaan... Minä en ole kauheasti välittänyt neuvolakäynneistä, minkä vuoksi en näe juuri mitään pointtia siinä, että pitäisi vielä mieskin raahata sinne mukaan. Nämä odotukset ovat olleet niin helppoja, että neuvolakäynnit ovat usein tuntuneet vain ajanhukalta. En siis todellakaan kritisoi suomalaista äitisneuvolajärjestelmää, mutta minulla ei vaan koskaan ole ollut oikein mitään kysyttävää siellä. Ja kun joka asiaan vastaus on, että "se nyt voi olla ihan normaalia", niin loppujen lopuksi kaikki on vain yhtä odottelua. Toki on hyvä tarkistaa verenpaine, virtsa, sydänäänet ym., mutta kaiken jaarittelun voisin ohittaa!


Vaikka todella kannatan tasa-arvoasioita,  mm. tasa-arvoista vanhemmuutta (joku voisi kutsua feministiksikin), niin ainakaan me emme ole kokeneet yhteisten neuvolakäyntien (ensimmäisessä raskaudessa mies oli joskus mukana neuvolassa) valmentavan meitä millään tavalla vanhemmuuteen. Oli mahdotonta tietää, millainen äiti minusta tulee, ja yhtä mahdotonta oli kuvitella, millainen isä miehestäni tulee. Molemmat tosin olivat positiivisia yllätyksiä... Vanhemmuuden, vastuun ottamisen ja vastuun jakamisen tavat muotoutuvat vasta arjessa, eikä niihin juurikaan voi valmistautua, vaikka kuinka keskustelisi ja suunnittelisi kasvatusasioita. Toisaalta, en voi puhua valtaosan suulla - uskon, että monille neuvola on tärkeä tuki myös näissä asioissa - tiedon saannin sekä äidin ja sikiön terveyden edistämisen ohella.

En ole koskaan kokenut itseäni vain äidiksi (sellaiseksi asialle omistautuneeksi), mikä ehkä on edesauttanut miehen vahvaa isyyttä. Joskus olen tosin kokenut paljonkin syyllisyyttä siitä, että en ole sellainen superäiti, jollaista äitimyyteissä leivotaan. Jota ilman perhe ei pärjäisi, joka pitää langat käsissään. Se on kuitenkin kokonaan toinen juttu...

Kuva
Kylläpä syntyi pohdintoja neuvolakäynnistä ja raskausvaatekuvia katsellessani. Edellisen raskauden jälkeen minua harmitti, että ei tullut kuvattua kasvavaa vatsaa, mutta nyt onneksi tulee! Olisi myös mielettömän ihanaa otattaa ammattilaisella raskauskuvia. Pinterestistä löytyy toinen toistaan suloisempia tunnelmakuvia... Onko muuten teidän mielestänne tärkeää, että mies osallistuu neuvolakäynneille? Entä onko joku kuvauttanut odotustaan?


Loppukevennyksenä nelivuotias, joka löysi kaapista vauvan bodyn ja änki itsensä siihen suuaukon kautta! :) Hän odottaa kovasti vauvaa - pusuttelee ja halii vatsaa usein. Kaupassa nosti paitaani näyttääkseen kaikille, että hänestä tulee isosisko!

Ihanaa perjantaita ja viikonloppua! Saan ihania ystäviä yökylään tänään, parasta..! <3
SHARE:

2 kommenttia

  1. Itse koin todella oudoksi sen kerran, kun Ilkka oli mukana äitiysneuvolassa, vielä vähemmän mukavaksi/järkeväksi sen koki Ilkka (ylläri?). Mä niiin muistan tuonkin, että kun neuvolatätsy kysy, että onko jotain kysyttävää ni "ei oikeestaan" ja sit mietti taas, et koko käynti just niitä vähäisiä testejä lukuunottamtta on vaan niiiiin turha! Miksen voisi saada jotain liuskoja kotio ja mittareita, jolloin voisin mittailla itse :D

    Tosin me ollaan koettu myös ihan lasten neuvoloiden osalta jotenkin turhaksi, että molemmat änkeis sinne. Joskin mähän olen myös jo todennu, että jos meille joskus kolmas tulee, en tahdo Ilkkaa myöskään synnytykseen (eihän se Senjankaan kohdalla ehtinyt!), mutta tahdon, että se on saatavilla, jos tuleekin ongelmia tms.

    On todella kurjaa kyllä ajatella, että elettäisiin itse tilanteessa, jossa te olette - että ei voitais soitella mm. Merville (tai Artolle ja Jutalle!), että voisko hakea tytöt hoidosta tai ottaa ne hetkeksi päivänä tai toisena luokseen, että pystyisin tekemään jotain, mikä olisi hankalaa muksujen kanssa. On myös kurjaa, että täältä käsin on ihan turha huudella, että aina voi Ennin meille tuoda, koska se ei varmasti olisi erityisen kätevä järjestely, ellei sitten matkanne satu kulkemaan tästä ohitse..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huih, mä kyllä tarvitsen synnytykseen henkisen tukijan ja jonkun jonka rystysiä voin purra! :D no, tällä kertaa yritän muistaa ottaa vaikka tyynyn hampaideni väliin...

      Onneksi meillä molemmilla on sellaiset työajat, että pääsee hakemaan aina ennen viittä, kun ei ole muita hakijoita. Kerran kun meillä molemmilla oli poikkeuksellisesti töitä myöhempään, jouduin lähteä töistä aiemmin hakemaan E:n pk:sta, vein sen naapuriin, (joka poikkeuksellisesti oli kotipäivällä) ja ajoin takaisin töihin! :D Onneksi onnistui päivän varoitusajalla!

      Poista

Kiitos kun rustasit kommentin ilokseni!

© Tohkeissaan. All rights reserved.
Blogger Templates by pipdig