sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Samikset, paitsi että toinen on suloinen lapsi ja toinen huono äiti

Sirpukka syöksyi kuvaan pussaamaan vatsaa! :)

Turun päivän kunniaksi Mimi ja Kuku esiintyivät Vähätorilla sopivasti ennen päiväuniaikaa, joten päätimme käydä katsomassa esitystä pikimmiten. Vapaapäivänä liikeelle lähdettiin raitapaidassa ja tennareissa. E:llekin täytyi laittaa nuttura, kun muutenkin asumme olivat ihan samiksia. 

Aurajoen varrella oli kaunista - lehdet putoilivat puista ja aurinko pilkahteli välillä ilahduttamaan jo lämpimämmin pukeutuneita ihmisiä. Tulimme kotiin päivälevolle, mutta uni ei maistunutkaan, mikä ei tosin ollut yllätys kun E oli herännyt vasta puoli yhdeksältä. Lähdimme kaukaa tulleiden ystävien kanssa leikkimään Seikkailupuistoon pariksi tunniksi ja lopuksi syömään keskustaan tyttöjen kesken.

Ihana syyspäivä sai oikein loisteliaan lopun, kun E sai aivan hillittömät raivarit keskellä Turkua. Tai no, ei niissä raivareissa vielä mitään, ne kyllä kestän, mutta en sitä, että täysin ulkopuolinen ihminen alkaa arvostella vanhemmuuttani ymmärtämättä tilannetta. Olen niin tuohduksissani, että seuraava on ehkä lähinnä tajunnan virtaa:

Tilanne alkoi, kun ravintolasta lähtiessämme sanoin E:lle, että pienempi kaveri pääsee nyt myös rattaisiin istumaan hänen taakseen. On kohteliasta päästää toinenkin istumaan, kun kaikki ovat väsyneitä. Tästä E tietenkin raivostui - ensinnäkin siksi, että oli väsynyt, mutta myös siksi, että ei ole tottunut jakamaan omastaan. Annoin vaihtoehdoiksi, että he voivat istua yhdessä rattaissa, tai sitten hän isompana kävelee. E veti ennenkuulumattoman raivon pintaan, ja yli äyräiden. Tiedättehän te, miten lapsi tuolloin käyttäytyy - huutaa, kiljuu, heittäytyy maahan, riuhtoo jne. Muistutin vaihtoehdoista, mutta koska hän olisi halunnut vain yksin makoilemaan vaunuihin, lähdimme kävelemään huudon saattelemana. Lapsen säestäessä matkaamme huutamalla, että hän ei halua kävellä, muistutin taas vaihtoehdoista. Lopulta hän halusi mennä istumaan rattaisiin kaverin kanssa, mutta alkoi valittaa että kaverin jalat olivat muka tiellä. Sanoin, että jos tönit kaverin jalkoja, täytyy nousta pois kyydistä. Niinhän siinä kävi, että hänen täytyi seuraavaksi nousta kyydistä, koska satutti kaveria. Sama huuto, heittäytymiset ja raivo jatkui kun kuljimme eteenpäin.

Kiukunpuuskassaan E meni ja läpsäisi rattaissa istuvaa kaveria, jolloin pysäytin hänet ja sanoin hänen tekevän väärin lyödessään. Keskustelimme asiasta kadulla, jolloin takanamme kulkenut keski-ikäinen nainen katsoi oikeudekseen puuttua asiaan ja kysyi: "Koskas toi laps on viimeks syönyt?" Vastasin, että "Kuule ihan just, ollaan syömästä tulossa.", johon hän veti seuraavan kortin: "Niin just, eli te olette raahanneet häntä täällä ympäri kaupunkia koko päivän! Lapshan on ihan väsynyt!" Ajattelin, että en jaksa ruveta selittämään hänelle koko episodia, joten valehtelin, että "Lapsi on nukkunut kyllä päiväunet, kiitos ystävällisistä neuvoistasi." (koska kyse oli periaatteesta, ei pelkästä väsymyksestä)Mutta koska väsymyskään ei olisi selittänyt lapsen huutoa, niin nainen veti ässän hihastaan: "Laps raukkahan pelkää teitä! Kattokaa ny! Rakkautta laps vaan tarttee!" 

Ai että ei rajoja vai? Kiitimme ystäväni kanssa jälleen häntä neuvoistaan ja toivoimme tilanteen vaan olevan ohi. Olisi aivan turha alkaa selittää hänelle, että kyse oli vain kasvatuksesta. Toisaalta aivan pienestä ja mitättömästä asiasta, josta kuitenkin tuli kasvatusasia. Tiesin kyllä, että huuto ja raivo loppuisivat samantien, jos antaisin E:lle periksi hänen tahtonsa - että hän saisi mennä yksin makoilemaan rattaisiin. Meidän linjanamme on se, että lapsi ei päätä aikuisen päätöksen yli, eikä saa tahtoaan läpi raivoamalla tai toimimalla vielä väärin, kuten lyömällä. Minusta olisi ollut väärin antaa periksi, joten koko vartin raivokohtauksen ajan ja kaikkien paheksuvien katseiden alla ajattelin vain kehitysvaiheeseen kuuluvaa rajojen kokeilua. Kävi tietysti sääliksi lasta, jonka reaktio pikkuasiaan kasvoi potenssiin kymmenen, koska ei ollut nukahtanut päiväunille... 

On tarpeeksi vaikeaa jaksaa pysyä rauhallisena tuollaisessa tilanteessa ilman, että pitää vielä kestää ulkopuolisen päätöntä arvostelua naama peruslukemilla. Vastaavan rajojenkokeilutilanteen jälkeen on muutenkin aika takki tyhjä, mutta nyt vielä totaalisen lyöty olo. Tiedän, että ei pitäisi välittää, jos itse uskoo toimivansa oikein, mutta... Toki se vihlaisee. 

Onko joku muu saanut osakseen ulkopuolisten "ystävällisiä" huomautuksia kasvatuksestaan? Tai no, jotkut bloggaajat ovat saaneet aika ilkeitä kommentteja anonyymeiltä, ehkä tämä on ihan rinnastettavissa siihen. Miten tällaiseen pitäisi suhtautua? Minä menin aivan hämilleni, enkä osannut muuta kuin kiittää arvostelijaa, koska ajattelin hänen saavan jotain tyydytystä sanottuaan mielipiteensä ja antavan sitten asian olla.

Nyt koetan saada tämän asian pois mielestä. Käyn suukottamassa tyytyväisenä tuhisevaa uhmaikäistä ja keitän kupin teetä. Hyvää uutta viikkoa kanssasisaret!
SHARE:

5 kommenttia

  1. No jopas sentään. Mä luulin, että muiden arvostelu rajoittuu lähinnä vaan murhaaviin tai alentaviin katseisiin. Saa nähdä, kuinka mun tyyneys riittää, jos joku kehtaa tulla puuttumaan meidän kasvatusasioihin. Olisin varmaan todennut, että saa tulla koittamaan, rauhoittuuko lapsi.
    Kaikenlaisia idiootteja sitä on liikenteessä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja olisin ehkä jotenkin ymmärtänyt sen puuttumisen, jos mä olisin ollut jotenkin kiukkuinen, huutanut tms.. Ja tuntui niin typerältä, kun kyllä mä tiesin varsin hyvin, että se olis rauhoittunut heti, kun olisin päästänyt sen yksin makoilemaan rattaisiin. Mutta minkälaista viestiä mä sit olisin antanut lapselle? Että aikuisen päätöksen pystyy kääntämään raivoamalla ja lyömällä toisia... Juu kyllä mä olen saanut pitkiä katseita esim. kaupassa kun en anna periksi. Ja sitten nykyvanhempia syytetään löyhäpäisyydestä ja rajojen asettamisen puuteesta...

      Poista
    2. Ehkäpä niitä velliperseitä, joille on kaikki annettu periksi, on jo ihan tarpeeksi. Jokainen varmasti tietää, että lapset saa joskus uhmakohtauksia julkisillakin paikoilla. Kummasti se vaan unohtuu..

      Poista
  2. Kirjoitit hyvin, että on hankala jaksaa sivullisen myötäilyä kun itse joutuuckeskittymään "puskuroimaan" lasta. Huomasin saman, kun laitoin pihalla lapselle rukkasia käteen ja tämä sai raivarin peukalon myttääntymisen vuoksi. Se oli vielä ihan ok, itsekin harmittelin huonoa peukaloratkaisua, mutta kun pihaan ajoi seurue, ja kävellessään ohitseni vanha mies kyseli, " no voi, mikäs pienellä oikein on", oli tosi hankalaa. Ei pystynyt kahdelle taholle kommunikoimaan. Ja tuli olo että papan mielestä tein väärin.

    Kaislakerttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Kivaa, että kommentoit! Näistä kasvatusasioista tulee aika harvoin kirjoiteltua blogiin eikä moni kommentoikaan, kun nämä ovat niin arkoja aiheita.. Jokainen haluaa olla hyvä vanhempi ja tehdä "oikein", mutta joskus sitä on niin vaikea tietää, mikä on oikein. Ja vaikka tietäisikin oman linjansa ja oman perheen toimintatavat ja pitäisi niitä hyvinä, niin silti aina joku heristelee sormiaan ja muka tietää paremmin.. Joo, tuntuu ettei tuollaisessa tilanteessa oikein voi sanoa ulkopuoliselle mitään, kun tuntuu typerältä lähteä selittämään, mistä tässä on kyse.. Voimia vanhemmuuteen - siihen raskaaseen, mutta ah niin ihanaan ja palkitsevaan elämäntehtävään! <3

      Poista

Kiitos kun rustasit kommentin ilokseni!

© Tohkeissaan. All rights reserved.
Blogger Templates by pipdig