Jestas mikä päivä. Eikä vielä edes mitenkään erityisen kova, mutta silti - takki aivan tyhjä. Kiirehdin kotiin vapauttamaan lastenhoitajaa, mutta tajusin etten ehdi siihen mennessä kun täytyy lähteä viemään isompaa jumppaan. Onneksi mies ehti ajoissa kotiin. Pitkän päivän päätteeksi kävin kaupassa ja raahasin niitä puoltavia kärryjä (onko mikään arkinen ärsytys niin ärsyttävää kuin puoltavat kärryt ja korkkarit?) ja ajoin hartiat jumissa kotiin. Autuas ruoanlaittorauha ja hiljaisuus, kun muu porukka oli jumpassa. Spotifysta joku chill out -lista soimaan ja aivot narikkaan, eli perunoita kuorimaan. Sain keiton porisemaan ja oikaisin sohvalle nauttimaan puolen tunnin hiljaisuudesta ja rauhasta - siihen jäivät kauppakassit keittiön lattialle levälleen. Koko päivän puhuneena ja ajatelleena arvostin tänään todella paljon sitä, että sain olla hetken hiljaa ja omissa ajatuksissa. Miten harvoin sellaisia hetkiä on, että olisin yksin kotona? En muista, ehkä kerran parissa kuukaudessa tunnin...
Ajattelin vielä pari vuotta sitten, että ne kuuluisat ruuhkavuodet eivät tule koskettamaan minua, koska olen saanut lapset melko nuorena. He olisivat siis pieniä eri aikaan kuin työelämässä olisi minulla ne kovimmat vuodet. Ja näinhän oikeastaan onkin - teen osa-aikaista työtä enkä missään uraputkessa, mutta työni on kuitenkin sellainen, että siihen voisi upottaa kaiken aikansa ja silti aina voisi tehdä enemmän. Riittämättömyyden tunne on aina läsnä. Aina voisi kehittää, tehdä enemmän ja olla parempi.
Ja tosiaan, minun osa-aikainen työni helpottaa arkea todella paljon, joten näinä pitkinä päivinä mietityttää, että miten täyttä työaikaa tekevät oikein handlaavat kaiken? Kaupassa käymisestäkin on tullut pakollinen paha. Töistä ei malta lähteä ajoissa, jotta ehtisi käydä kaupassa ennen lastenhoitajan työajan loppumista, eikä toisaalta kiinnosta pätkän vertaa lähteä illalla kauppaan lasten kanssa. Ajattelin selvittää, onnistuuko jossain lähimarketissa sellainen kauppalistan kokoamispalvelu. Jos, niin alan ehdottomasti käyttää sitä. Kuulemani mukaan valmiiksi kerättyjen ostosten palvelumaksu on noin 4 €, eli ei lainkaan paha hinta siitä vajaasta tunnista, jonka säästäisin illasta. Käytän sen vaikka pihahommiin tai lattialla makoiluun mieluummin - siihen kuuluisaan laatuaikaan eli tavalliseen perheiltaan.
Arvostan rauhallisia iltoja niin paljon, että en ole aikoihin malttanut lähteä edes joogaan tai zumbaan. En vaan jaksa enää lähteä kotoa niinä iltoina, kun ei ole isomman kerhoja. Nyt kun hän on ollut kotona hoidossa, otin hänelle maanantai-iltaan kuviskerhon ja tiistai-illaksi jumpan. Mietin vaan, että millainen tämä arkiyhtälö olisi useamman lapsen ja isompien lasten kanssa, joilla on ehkä enemmän harrastuksia ja kaikilla omansa. Sitten vielä aikuisetkin ehkä haluaisivat käydä edes kerran viikossa liikkumassa/oman harrastuksen parissa.
Ehkä juuri tämän takia blogista on tullut minulle sellainen henkireikä - selkeä mahdollisuus omaan aikaan puuhata ja ajatella juuri niitä asioita joita haluan. Katsella teidän kauniita kuvia, lukea elämänmakuisia ja niitä siirappisiakin kirjoituksia, unohtaa oma riittämättömyyden tunne, seuraavien päivien työasiat, pyykkikone ja villakoirat. Uppoutua Lightroomin pimiöön ja sukeltaa teidän blogeihin. Jakaa samoja ajatuksia, inspiroitua ja yksinkertaisesti rauhoittua.
Ehkä juuri tämän takia blogista on tullut minulle sellainen henkireikä - selkeä mahdollisuus omaan aikaan puuhata ja ajatella juuri niitä asioita joita haluan. Katsella teidän kauniita kuvia, lukea elämänmakuisia ja niitä siirappisiakin kirjoituksia, unohtaa oma riittämättömyyden tunne, seuraavien päivien työasiat, pyykkikone ja villakoirat. Uppoutua Lightroomin pimiöön ja sukeltaa teidän blogeihin. Jakaa samoja ajatuksia, inspiroitua ja yksinkertaisesti rauhoittua.
Ja oikein kun mietin, niin minä en oikeastaan edes koe vielä eläväni niitä varsinaisia ruuhkavuosia. Jos nyt välillä koen ajan olevan kortilla ja arjen vaativan aikamoista sumplimista, niin millaista se olisi, jos tekisin täyttä työaikaa tai jos vaikka jompikumpi olisi yrittäjä? Huh, kaikkeenhan sitä kai tottuu. Minä yritän nyt totutella tähän kahden pienen lapsen työssäkäyvän äidin rooliin. Vähän ennen töihin paluuta ajattelin vielä ruveta opiskelemaan jotain - onneksi en sentään siihen lähtenyt! Tällaisella ikuisella innostujalla tuppaa muutenkin olemaan aina monta rautaa tulessa yhtäaikaa. Tai jos olisimme ruvenneet rakentamaan? Apua... Onneksi kuuntelin silloin sydäntäni ja totesimme, että se ei ole meitä varten.
Mites te kanssasisaret siellä? Miten te hanskaatte kaiken?