Simpukoita ja naan-leipää

Teki mieli kirjoittaa otsikko täyteen ylistyssanoja, mutta en keksinyt tarpeeksi kuvaavia... Ehkä ruokapöydän hiljaisuuskin kertoi samaa kieltä. Lapset hyrisivät "mmm, mammmamm" samaa tahtia meidän kanssa - kerrankin rauha ruokapöydässä! :) Simpukoita täytyy nyt tehdä aina kun tekee mieli, koska niiden kausi on kuulemma ne kuukaudet, jonka englanninkielisessä nimessä on r. Joten eipä ollut taas vaikea päättää lauantairuokaa. 

Mietin mitä niiden kanssa, mutta ajattelin, että ehkä pieni iltapala riittää. Simpukoiden basilikavoin kanssa tekee aina mieli jotain leipää, joten ajattelin kokeilla naanleipää. Pastanjauhantaa -blogissa oli ohje, ja sen mukaan tein, koska sieltä olen aiemminkin todella hyviä ohjeita löytänyt. Taikinasta tuli ihana pallukka, muhkea ja helppo leipoa. Jauhoja kyllä laitoin reilusti enemmän kuin ohjeessa, jotta sain sen irtoamaan käsistä. E halusi kaulita ja lätkyttää (en tiedä, mitä tuossa yhdessä kuvassa tapahtuu lusikan kanssa...) ja nöpö natusti valkosipulipatonkia syöttötuolissa. Oli hengessä mukana. Mies pesi ja tarkisti simpukoita, se on aina hänen hommansa. Hyvä tiimi! Olin saanut alkuvalmistelut kaikkine pilkkomisineen tehtyä muiden levätessä raukeina uinnin jälkeen, joten sen jälkeen iltapala oli aika nopeasti tehty.

Ei noista tainnut ihan oikeaoppisia naanleipiä tulla, mutta tähän tarkoitukseen ja meidän makuumme juuri sopivia. Vielä juuri ennen nukahtamista E mietti, että jäiköhän niitä aamuksi. :) Mietin, että nuohan toimisivat todella hyvin myös pitaleipinä! Kokeilulistalle ehdottomasti. Ja juuri niin kuin arvelin, murretun leivän kanssa oli ihana nappasta simpukka kuorrutuksineen huiviin. Kumma kyllä, meidän nirsoiluvaihetta elävä esikoinenkin tykkää näistä! Muistan, kun ensimmäistä kertaa kokeilimme näitä ja minä olin se ennakkoluuloinen - yritin pitää naaman peruslukemilla ja rohkaista E:ä, mutta hän olikin alusta asti ihan innoissaan: "Vautsi mä löysin täältä simpukan sisältä aarteen!!". Niinpä, lapsilla ei ole ennakkoluuloja ennen kuin ympäristö niitä luo. Nelivuotiaana nenä alkoi nyrpistyä kaikelle, ja toivon tosiaan, että tämä on ohimenevä vaihe ja ilo ruokaan löytyy taas. Sen sijaan J elää nyt sitä ihanaa vaihetta, että hän syö ihan kaikkea innoissaan. Ei ole väliä, onko puunkuorta, simpukkaa, vai kärpästä.. Kyllä, hän nappasi tänään suuhunsa elävän kärpäsen! (Ja nyt mä olen tikahtua nauruun, kun muistin tämän taas..)

Koitin tehdä myös aiolin, mutta se ei sitten mennytkään niin kuin strömsössä... Alkuun kaikki meni oikein lupaavasti, vatkasin keltuaisia ja tiputtelin oliiviöljyä hiljalleen. Vatkasin ja vatkasin käsi puutuneena varmaan vartin ja valuttelin öljyä hiljalleen, ja kyllä siitä ihan oikeanlaista alkoi tulla. Sitten kun olin saanut sen valmiiksi, niin kahden minuutin päästä huomasin, että se on juoksettunut! Eikä siinä vielä mitään, mutta olin tietysti vatkannut majoneesia valkoinen huppari päällä ja pidin kulhoa paikallaan sitä mahaani tukien. Öljy ja valkoinen eivät oikein tykkää toisistaan.. No, onneksi oli ihan kotirönttönen, en minä mitään hyviä vaatteita kotona pidäkään.

Se oli sellainen juonipaljastus.. :) Mitäs teidän viikonloppuunne? Me lähdemme huomenna Helsinkiin juhlimaan rakkaan kummitytön 1-vuotissynttäreitä. Mukavaa viikonlopunjatkoa! Niin ja kovasti tervetuloa uusille lukijoille! :)

Katri

Mukavuusalueen ylitystä

Pikaheipat perjantainvietosta! Minä olen nukkunut tänään niin ruhtinaallisesti, että päässä humisee (aivosolut taisivat päästä liikkeelle poteroistaan...). Vauva vetäisi kuuden tunnin yhtäjaksoiset yöunet, ja aamusyötön jälkeen jatkoin unia kymmeneen asti. Mies on viettänyt isyyslomapäivää, joten meillä on otettu varaslähtö viikonloppuun.

Tänään on tarkoitus laajentaa ruokareviiriä ja tehdä gratinoituja sinisimpukoita, saas nähdä mitä siitä tulee. Ollaan nimittäin ihan noviiseja siinä(kin) asiassa. Ohje on jälleen kerran siitä hehkuttamastani kirjasta, mutta löytyy näköjään myös Meidän Safkaa -ohjelman sivulta. Etanoita olen syönyt ja odotan hieman jännityksellä, onko simpukoiden suutuntuma samanlainen. Muistaakseni etana oli ihan hyvää, mutta ajatus niljakkaasta etanasta suussa aiheuttaa puistatusta. Eli pitäisi heittää ennakkoluulot roskiin, eikä ajatella mitä syö. Yritän skarpata ja pitää naaman peruslukemilla maistaessa, koska E:llä ei luonnollisesti ole mitään ennakkoluuloja simpukoista. Aika paljon hänen uusista makuelämyksistään on kiinni siitä, miten itse suhtaudumme uusiin ja erikoisiin makuihin. (Olen aika kaikkiruokainen, mutta sienten kanssa olen joutunut vähän teeskentelemään. Yleensä M ja E saavat herkutella niillä ihan keskenään, kun kerran tykkäävät.)

Pientä huikopalaa ruokaa valmistellessa - perjantai-illan parhautta! Mutta nyt liemen valmistukseen, jotta päästään joskus syömäänkin niitä simpukoita. Juustot sen sijaan ovat varsinaista makumukavuusaluettamme. :)

Ihanaa viikonloppua!!

Katri

Ravintolareissulla mietittyä

Hieno aurinkoinen viikonloppu! Kavereita, siivoilua, ulkoilua... Sain tänään jonkun maanisen siivouskohtauksen, kylläpä tuli hyvä fiilis sen jälkeen! Eilen kävimme syömässä DiTrevissä, josta on tullut yksi suosikeistani. Ruokalista on ihania makuja täynnä, mutta lapsille ei ole omia annoksia. Se on toisaalta hyvä, sillä yleensä lasten annokset ovat lähinnä nakki/lihapulla/ranskalaiset linjaa. Silti ihmettelin, että lasten annos olisi ollut mahdollista tehdä vain pastoista, risotoista ja salaateista. Pastoissa oli chorizoa tai valkosipulia, joten ne eivät tulleet kyseeseen, ja vaikka E salaateista pitääkin, niin en usko hänen syövän koko annosta "pelkkää salaattia". Ihmettelen, miten ei ole mahdollista tehdä puolikasta pizzaa? Pizzataikinat on varmaan valmiiksi tehty palloiksi, mutta eikö niistä nyt voisi yhtä puolittaa? Jos joku ravintola-alalla työskentelevä lukee tätä, niin ilahtuisin asian valotuksesta. :)

DiTrevissä on kuitenkin kiva tapas-valikoima, joten E halusi parmesaania ja rucolaa, sekä ryppyperunat. Pyysin niiden kanssa ketsuppia, mutta jostain syystä ne tuotiin kuorrutettuna talon tomaattikastikkeella, joka oli liian tulista E:lle. No, ne jäivät syömättä, mutta juuston ja rucolan lisäksi E sai vatsan täytettä, kun dippaili pari siivua leipää oliiviöljyyn ja balsamicoon (se oli taivaallista!). E on niin kovin pieniruokainen, että hänen syömisensä ravintolassa on yleensä aika minimaalista. Kuitenkin nelivuotiaalle melkein pitää tilata oma annos... Vai miten on?

Kesällä menimme E:n kanssa lounaalle seisovaan pöytään, ja vaihtoehtona oli ottaa salaattipöytä tai salaatti + lämmin ruoka. Näissä hintaeroa oli pari euroa. Ajattelin ottaa buffetin lämpimällä ruoalla, jotta voin ottaa E:lle hieman pastaa tms., itselleni kun olisi riittänyt pelkkä salaattipöytä. Tarjoilija kertoi yli kaksivuotiaan ruokailun maksavan puolet lounaan hinnasta. Jäin ihmettelemään tätä, koska seisovassa pöydässä on periaatteessa aivan sama kustannuksia ajatellen, syönkö minä (tai joku suuriruokaisempi ruokailija) piirun verran enemmän, vai syökö lapsi hieman aikuisen annoksesta. Toki näihin on oltava joku yhteinen linja kaikille, monet yli kaksivuotiaat varmaan syövät ihan kunnon annoksia? Minä rakastan ulkona syömistä ja mielelläni maksan hyvästä ruoasta, enkä tarkoita tällä arvostella ravintolahinnoittelua. Kuitenkin oman todella pieniruokaisen lapsen kanssa on tullut usein mietittyä, että on ikävää maksaa niistä parista haarukallisesta suhteettoman paljon. Se olisi eri asia, jos tietäisin hänen syövän kunnon annoksen, vatsan täyteen. Samalla on kurjaa, että menee ruokaa hukkaan. Mitä te ajattelette tästä?

Kuvituksena asu eiliseltä DiTrevin reissulta. Ilman tätä kuvaa en olisi tiennyt näyttäväni niin muumilta kuin todellisuudessa näytän... Nutturan sain onnistumaan paremmin kuin edelliskerralla!

Latautuneena seuraavaan viikkoon - se on kaksi viikkoa äitiysloman alkuun! :)

Samikset, paitsi että toinen on suloinen lapsi ja toinen huono äiti

Sirpukka syöksyi kuvaan pussaamaan vatsaa! :)

Turun päivän kunniaksi Mimi ja Kuku esiintyivät Vähätorilla sopivasti ennen päiväuniaikaa, joten päätimme käydä katsomassa esitystä pikimmiten. Vapaapäivänä liikeelle lähdettiin raitapaidassa ja tennareissa. E:llekin täytyi laittaa nuttura, kun muutenkin asumme olivat ihan samiksia. 

Aurajoen varrella oli kaunista - lehdet putoilivat puista ja aurinko pilkahteli välillä ilahduttamaan jo lämpimämmin pukeutuneita ihmisiä. Tulimme kotiin päivälevolle, mutta uni ei maistunutkaan, mikä ei tosin ollut yllätys kun E oli herännyt vasta puoli yhdeksältä. Lähdimme kaukaa tulleiden ystävien kanssa leikkimään Seikkailupuistoon pariksi tunniksi ja lopuksi syömään keskustaan tyttöjen kesken.

Ihana syyspäivä sai oikein loisteliaan lopun, kun E sai aivan hillittömät raivarit keskellä Turkua. Tai no, ei niissä raivareissa vielä mitään, ne kyllä kestän, mutta en sitä, että täysin ulkopuolinen ihminen alkaa arvostella vanhemmuuttani ymmärtämättä tilannetta. Olen niin tuohduksissani, että seuraava on ehkä lähinnä tajunnan virtaa:

Tilanne alkoi, kun ravintolasta lähtiessämme sanoin E:lle, että pienempi kaveri pääsee nyt myös rattaisiin istumaan hänen taakseen. On kohteliasta päästää toinenkin istumaan, kun kaikki ovat väsyneitä. Tästä E tietenkin raivostui - ensinnäkin siksi, että oli väsynyt, mutta myös siksi, että ei ole tottunut jakamaan omastaan. Annoin vaihtoehdoiksi, että he voivat istua yhdessä rattaissa, tai sitten hän isompana kävelee. E veti ennenkuulumattoman raivon pintaan, ja yli äyräiden. Tiedättehän te, miten lapsi tuolloin käyttäytyy - huutaa, kiljuu, heittäytyy maahan, riuhtoo jne. Muistutin vaihtoehdoista, mutta koska hän olisi halunnut vain yksin makoilemaan vaunuihin, lähdimme kävelemään huudon saattelemana. Lapsen säestäessä matkaamme huutamalla, että hän ei halua kävellä, muistutin taas vaihtoehdoista. Lopulta hän halusi mennä istumaan rattaisiin kaverin kanssa, mutta alkoi valittaa että kaverin jalat olivat muka tiellä. Sanoin, että jos tönit kaverin jalkoja, täytyy nousta pois kyydistä. Niinhän siinä kävi, että hänen täytyi seuraavaksi nousta kyydistä, koska satutti kaveria. Sama huuto, heittäytymiset ja raivo jatkui kun kuljimme eteenpäin.

Kiukunpuuskassaan E meni ja läpsäisi rattaissa istuvaa kaveria, jolloin pysäytin hänet ja sanoin hänen tekevän väärin lyödessään. Keskustelimme asiasta kadulla, jolloin takanamme kulkenut keski-ikäinen nainen katsoi oikeudekseen puuttua asiaan ja kysyi: "Koskas toi laps on viimeks syönyt?" Vastasin, että "Kuule ihan just, ollaan syömästä tulossa.", johon hän veti seuraavan kortin: "Niin just, eli te olette raahanneet häntä täällä ympäri kaupunkia koko päivän! Lapshan on ihan väsynyt!" Ajattelin, että en jaksa ruveta selittämään hänelle koko episodia, joten valehtelin, että "Lapsi on nukkunut kyllä päiväunet, kiitos ystävällisistä neuvoistasi." (koska kyse oli periaatteesta, ei pelkästä väsymyksestä). Mutta koska väsymyskään ei olisi selittänyt lapsen huutoa, niin nainen veti ässän hihastaan: "Laps raukkahan pelkää teitä! Kattokaa ny! Rakkautta laps vaan tarttee!" 

Ai että ei rajoja vai? Kiitimme ystäväni kanssa jälleen häntä neuvoistaan ja toivoimme tilanteen vaan olevan ohi. Olisi aivan turha alkaa selittää hänelle, että kyse oli vain kasvatuksesta. Toisaalta aivan pienestä ja mitättömästä asiasta, josta kuitenkin tuli kasvatusasia. Tiesin kyllä, että huuto ja raivo loppuisivat samantien, jos antaisin E:lle periksi hänen tahtonsa - että hän saisi mennä yksin makoilemaan rattaisiin. Meidän linjanamme on se, että lapsi ei päätä aikuisen päätöksen yli, eikä saa tahtoaan läpi raivoamalla tai toimimalla vielä väärin, kuten lyömällä. Minusta olisi ollut väärin antaa periksi, joten koko vartin raivokohtauksen ajan ja kaikkien paheksuvien katseiden alla ajattelin vain kehitysvaiheeseen kuuluvaa rajojen kokeilua. Kävi tietysti sääliksi lasta, jonka reaktio pikkuasiaan kasvoi potenssiin kymmenen, koska ei ollut nukahtanut päiväunille... 

On tarpeeksi vaikeaa jaksaa pysyä rauhallisena tuollaisessa tilanteessa ilman, että pitää vielä kestää ulkopuolisen päätöntä arvostelua naama peruslukemilla. Vastaavan rajojenkokeilutilanteen jälkeen on muutenkin aika takki tyhjä, mutta nyt vielä totaalisen lyöty olo. Tiedän, että ei pitäisi välittää, jos itse uskoo toimivansa oikein, mutta... Toki se vihlaisee. 

Onko joku muu saanut osakseen ulkopuolisten "ystävällisiä" huomautuksia kasvatuksestaan? Tai no, jotkut bloggaajat ovat saaneet aika ilkeitä kommentteja anonyymeiltä, ehkä tämä on ihan rinnastettavissa siihen. Miten tällaiseen pitäisi suhtautua? Minä menin aivan hämilleni, enkä osannut muuta kuin kiittää arvostelijaa, koska ajattelin hänen saavan jotain tyydytystä sanottuaan mielipiteensä ja antavan sitten asian olla.

Nyt koetan saada tämän asian pois mielestä. Käyn suukottamassa tyytyväisenä tuhisevaa uhmaikäistä ja keitän kupin teetä. Hyvää uutta viikkoa kanssasisaret!

Vauvanodotuskuvia ja -tunnelmia kuluneelta viikolta

Viikonloppu tuli vihdoin, miten ihanaa! Arki-illat ovat kuluneet hiekkalaatikolla, mikäs sen mukavampaa. Tein alkuviikosta ison kasan kasvispaistosta, niin ei ole tarvinnut ruokaakaan laittaa joka ilta. Vauvaa käytiin kuuntelemassa neuvolassa, kaikki hyvin! Olin taas unohtanut koko neuvolan. Onneksi on sähköinen kalenteri joka muistuttelee.

Tällä kertaa mieskin oli mukana, kun piti käydä läpi voimavaralomaketta. No mieshän ei ollut sitä muistanut täyttää lainkaan ja minä olin unohtanut lomakkeen kotiin. Mies ehti kuitenkin hakea lomakkeen ennen neuvolaa, mutta kyllä vähän hävetti, kun olimme niin huolimattomasti tämänkin asian hoitaneet. Toisaalta, ei meillä nyt ollut mistään kohdasta juurikaan eriäviä mielipiteitä eikä näkemyksiä asiaintilasta. Ehkä se voimavaralomake joissain tapauksissa voi olla ihan hyvä työkalu, mutta kyllä minusta tuntuisi oudolta keskustella tuollaisista asioista neuvolantädin kanssa.

Kuva

Harmillisella tavalla tuo lomake taas muistutti tukiverkoston puutteesta. Esikoista odottaessamme tiesimme kyllä, että sukulaiset asuvat kaukana eikä ystävillä ollut vielä lapsia. Emme kuitenkaan osanneet ajatella, miten totaalisen yksin oikeasti olemme. Jotenkin naiivisti sitä varmaan ajatteli, että lastenhoitoapua on saatavilla, kun läheiset kuitenkin olivat kiinnostuneita odotuksesta. Tukiverkoston puute on konkretisoitunut sellaisina hetkinä, kun olin E:n kanssa kotona ja olisi pitänyt päästä esimerkiksi lääkärissä tai tentissä käymään miehen työpäivän aikaan. E on ollut helppo lapsi, emmekä osanneet kaivata parisuhdeaikaa, koska emme olleet mitenkään väsyneitä vauva-arkeen ja kaikki oli/on varsin hyvin. Myönnän kuitenkin kadehtivani heitä, joilla on innokkaita ja luotettavia hoitajia lähipiirissä. Ei sitä tukiverkoston tärkeyttä varmaan turhaan korosteta, mutta itselle tuli esikoisen odotusaikana välillä sellainen pelko, että mitenköhän me voimme selvitä, kun ei meillä ole mitään tukiverkostoa. Varmasti se tuo helpotusta, mutta ilmankin pärjää, ja toisaalta me olemme saaneet rakentaa ihan oman perhetodellisuutemme rauhassa.

Arvatkaa mikä oli kaiken huippu?! Mieheltä mitattiin verenpaine! Ja kun pulssi oli niin kovin alhainen, niin hoitaja halusi vielä mitata sen uudelleen. Vähän oli naurussa pitelemistä, että ketäs täällä oikein tutkitaan... Minä en ole kauheasti välittänyt neuvolakäynneistä, minkä vuoksi en näe juuri mitään pointtia siinä, että pitäisi vielä mieskin raahata sinne mukaan. Nämä odotukset ovat olleet niin helppoja, että neuvolakäynnit ovat usein tuntuneet vain ajanhukalta. En siis todellakaan kritisoi suomalaista äitisneuvolajärjestelmää, mutta minulla ei vaan koskaan ole ollut oikein mitään kysyttävää siellä. Ja kun joka asiaan vastaus on, että "se nyt voi olla ihan normaalia", niin loppujen lopuksi kaikki on vain yhtä odottelua. Toki on hyvä tarkistaa verenpaine, virtsa, sydänäänet ym., mutta kaiken jaarittelun voisin ohittaa!

Vaikka todella kannatan tasa-arvoasioita,  mm. tasa-arvoista vanhemmuutta (joku voisi kutsua feministiksikin), niin ainakaan me emme ole kokeneet yhteisten neuvolakäyntien (ensimmäisessä raskaudessa mies oli joskus mukana neuvolassa) valmentavan meitä millään tavalla vanhemmuuteen. Oli mahdotonta tietää, millainen äiti minusta tulee, ja yhtä mahdotonta oli kuvitella, millainen isä miehestäni tulee. Molemmat tosin olivat positiivisia yllätyksiä... Vanhemmuuden, vastuun ottamisen ja vastuun jakamisen tavat muotoutuvat vasta arjessa, eikä niihin juurikaan voi valmistautua, vaikka kuinka keskustelisi ja suunnittelisi kasvatusasioita. Toisaalta, en voi puhua valtaosan suulla - uskon, että monille neuvola on tärkeä tuki myös näissä asioissa - tiedon saannin sekä äidin ja sikiön terveyden edistämisen ohella.

En ole koskaan kokenut itseäni vain äidiksi (sellaiseksi asialle omistautuneeksi), mikä ehkä on edesauttanut miehen vahvaa isyyttä. Joskus olen tosin kokenut paljonkin syyllisyyttä siitä, että en ole sellainen superäiti, jollaista äitimyyteissä leivotaan. Jota ilman perhe ei pärjäisi, joka pitää langat käsissään. Se on kuitenkin kokonaan toinen juttu...

Kuva

Kylläpä syntyi pohdintoja neuvolakäynnistä ja raskausvaatekuvia katsellessani. Edellisen raskauden jälkeen minua harmitti, että ei tullut kuvattua kasvavaa vatsaa, mutta nyt onneksi tulee! Olisi myös mielettömän ihanaa otattaa ammattilaisella raskauskuvia. Pinterestistä löytyy toinen toistaan suloisempia tunnelmakuvia... Onko muuten teidän mielestänne tärkeää, että mies osallistuu neuvolakäynneille? Entä onko joku kuvauttanut odotustaan?

Loppukevennyksenä nelivuotias, joka löysi kaapista vauvan bodyn ja änki itsensä siihen suuaukon kautta! :) Hän odottaa kovasti vauvaa - pusuttelee ja halii vatsaa usein. Kaupassa nosti paitaani näyttääkseen kaikille, että hänestä tulee isosisko!

Ihanaa perjantaita ja viikonloppua! Saan ihania ystäviä yökylään tänään, parasta..! <3

Tällaisia sunnuntaipäiviä lisää, kiitos

Täydellinen syyssunnuntai, hehkutettiin otsikoissakin. Yli 20 astetta lämmintä, silti ihana syksyinen tuoksu ilmassa. Aamun pyörälenkki kesti taas lähes tunnin (kilometrin matka), kun piti pysähtyä tutkimaan jos jonkinlaista ihmettä... Oli koppakuoriaisia, tyhjiä, liiskaantuneita ja eläviä kotiloita, hämähäkin seittejä ja niissä saaliita jne. Miten lapsi voikin noteerata niin paljon pieniä asioita ympärillään ja nähdä ne polkiessaan?

Kiukku alkoi yltyä ja sisukkuutta tarvittiin, kun alkoi nälkä tulla. Vähän ristiriitaista, kun toinen haluaa koko ajan pysähtyä ihmettelemään, ja samassa hetkessä rutisee, kun jo niin kovasti vatsa kurnii. Hyvin ainakin maistuivat päiväunet. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja kotolaisten käydessä päiväunille hilpaisin kaupungille itsekseni. Kyllä oli Turku taas kaunis! Ihmiset olivat iloisia, terassit täynnä sunnuntailounastajia ja Aurajoen varsi keräsi fiilistelijöitä. Jokivarsi, jos mikä meillä on kaunis. Samoin sitä reunustavat vanhat rakennukset.

Ajattelin käydä ajan kanssa kiertelemässä keskustassa, kun siihen on niin harvoin mahdollisuus, mutta loppujen lopuksi kului puolitoista tuntia Stockmannin pukukopeissa sovitellen raskausvatsan kanssa sopivia vaatteita. Ei siinä sitten enempää ehtinyt eikä jaksanut. Tulipahan taas todettua, että ei ole helppoa löytää keskihintaisia, siistejä vaatteita raskausvatsalle.

Päiväunien jälkeen ihana ilma houkutteli taas ulos, ja lähdimme leikkipuistoon lähelle Kaarinan Hovirinnan rantaa. Siellä on myös lasten liikennekaupunki, jossa voi harjoitella liikennesääntöjä lasten mittakaavassa. Tässä vaiheessa kyllä ihan surutta ajeltiin liikenneympyrää ja yksisuuntaista väärään suuntaan, tärkeintä oli saada itseluottamusta pyörän selässä. Oli ihanaa huomata, että E on ihan viimeisen kuukauden aikana rohkaistunut polkupyörän kanssa todella paljon. Hän on oppinut vasta jarruttamaan, ja on tähän asti halunnut, että aikuinen pitää koko ajan työntöaisasta kiinni. Tänä viikonloppuna E on myös kaatunut monta kertaa, mutta noussut itse ylös ja rinta rottingilla tullut kertomaan, että pääsi itse heti ylös ja liikkeelle. Tähän asti hän on joka kerta mutissut, että ei halua nousta pyörän selkään eikä pois, jos joku ei pidä kiinni.

Vaikka E on melko arka, on hän kuitenkin herkästi kiihtyvää sorttia (en tiedä yhtään, mistä on mahtanut periä...) ja kärsivällisyyden kanssa onkin taas ollut harjoittelemista. Kierrokset lähtevät nollasta sataan sekunnissa, jos joku asia ei heti onnistu. Vanhempana on mielettömän hienoa huomata, miten lapsi ihan silmissä rohkaistuu, saa itseluottamusta ja huomaa onnistuvansa. Kiipeilyverkossa tuli pari kertaa orastava epätoivo, mutta onneksi sain hänet luottamaan itseensä ja rauhoittumaan. Ihanaa nähdä ja kuulla, miten hän itsekin kehui itseään rohkeaksi selviydyttyään verkosta, vaikka jännitti.

Terassitunnelmia päivällä ihastellessani sain päähänpiston, että terassipizzalle täytyy meidänkin tällaisenä kauniina syyspäivänä päästä ja lähdimmekin vielä iltaruoalle Turkuun. Kummallista, että koen rentoutuneeni viikonloppuna totaalisesti, vaikka nyt tuntuu, että tänään on ollut paljon kaikenlaista. Toisaalta onhan esimerkiksi 2 tuntia puistossa istuskelua suhteellisen rentoutttavaa. On pakko vain olla läsnä (älypuhelimen autoon jättäminen tekee hyvää).

Kyllä nyt on virtaa alkavaan viikkoon! Koen olevani niin onnellinen! <3 Toivottavasti sinäkin ruudun toisella puolen! :)