Ensilumen iloja

Aivan epätodellisen kaunis päivä oli eilen! Aurinko paistoi täydeltä terältä, ensilumi maassa ja nurmikko törrötti rapsakkana läpi ohuen, mutta lasten mielestä aivan riittävän lumikerroksen alta. Aika harvoin tulee ulkona kuvattua, mutta ei olisi kyllä lainkaan huono ajatus. Kaikkea mielenkiintoista silmään osuukin, kun yrittää katsoa asioita vähän eri perspektiivistä. Niinhän se on muutenkin, mutta tässä valokuvauksessa vielä ihan konkreettisestikin.

Huomaan ehkä kamera kädessä myös asioita, joihin en muuten kiinnittäisi huomiota. Lumikiteet olisivat varmaan muuten upean näköisiä makro-objetiivilla kuvattuina.

Yllättäen leikkimökki on taas suuressa suosiossa viileämpien ilmojen myötä. Kesällä lapset eivät oikein viihtyneet leikkimökkileikeissä, koska siellä oli niin kuuma. Öljymaalasin kesällä leikkimökin sisältä valkokuultoiseksi. Aiemmin se olin ihan keltaisella hirsipinnalla, ja tilaa tuntuu ainakin tulleen lisää. Kalustusta ei vielä ole nimeksikään, mutta tarkoitus on laittaa ainakin hyllyjä kauppaleikkiä varten.

Olin jotenkin kuvitellut, että leikkimökki on kesän juttu, mutta taisin olla ihan väärässä. Mukavaa, että tulee käyttöön talvellakin! Olin muuten koonnut koko kesän ajan kauppaleikkiä varten kaikkia tyhjiä pahvipakkauksia ja teipannut niitä kasaan, säilyttänyt muovikassillista tyhjiä pahvipakkauksia eteisen kaapissa ja siirrellyt kassia hartaasti edes takaisin pienissä neliöissä. Kesä meni, ja leikkimökin öljyäminen valmistui viimeisellä lomaviikollani, eikä niitä hyllyjä tietenkään raaskittu lyödä vastamaalattuihin seiniin. Viikko sitten rupesin polttamaan pahvipakkauksia pesissä, kun totesin, että nyt riittää tämä pakettien siirtely. Ajattelin, että en varmasti odota ensi kesän leikkimökkileikkeihin. No, nythän niille olisi ollut kysyntää talvellakin, en vaan ajatellut että leikkimökissä voisi leikkiä talvellakin! Niin, saahan niitä sitten taas kerättyä ja teipattua uusia...

Ihanaa, pitkä sunnuntai edessä! Toivotaan samanlaista valoannosta!

FB | IG

Katri

Uudistumisen tarvetta

Syksyssä on aina jotain uudistumisen intoa.. Kun päivät lyhenevät, ja aamulla on vähän tahmeampaa päästä liikkeelle, niin samaan aikaan tekee mieli saada enemmän aikaiseksi. Jotain näkyvää ja konkreettista. Blogiakin tekisi mieli uudistaa, ainakin ulkoasua. Hankalaa vaan, kun meinaavat nämä myöhäisillan tunnit lasten nukkumaan menon jälkeen loppua aina ihan kuin seinään.

Rakastan lehtien haravoimista. Se on niin selkeää, omien kättensä jäljet näkee heti. Erittäin hyvää hyötyliikuntaa ja vastapainoa työlle. Lehtiä haravoidessa on aikaa miettiä niitä seuraavia projekteja, vertailla vaihtoehtoja ja haaveillakin. Oli sitten kyse pienistä kotiin liittyvistä asioista tai isommista suunnitelmista ja tavoitteista.

Pitkästä aikaa olen saanut eteenpäin myös kodin laittoon liittyviä asioita. Olen saanut melkein valmiiksi välioven keittiön ja eteisen välille, ja viikonloppuna kävimme katsomassa Ikeassa uutta kaappia eteiseen. Harmi vaan, että kaappien korkeudet ovat 201 cm ja 236 cm, ja meidän eteisen korkeus on 231,5 cm. Ei ollut varaa madaltaa sokkeliakaan, joten kartoitetaan nyt vielä, että mitä maksaisi paikallisella puusepällä teettämällä. Samalla vaihdetaan eteisen laatoitus oranssin ruskeasta johonkin vähemmän ruskeaan. Vaikka tietenkin ruskea on nyt sitten tekemässä kuulemma suurta paluuta harmaan voitokkaan kauden jälkeen!

Nyt, jatkan yläkerran työpisteen suunnittelua. Kävimme jo hakemassa jalat, mutta pöydän kansi on vielä mietinnässä. Paksu vanerilevy näytti niin makeelta, mutta mietin onko jo liian puista, kun lattiakin on puuta. Jos laittaisikin valkoisen laminoinnin päälle, mutta sivuprofiilissa näkyisi vanerin kerroksellisuus?

Hyvää syksyistä viikkoa kaikille!

FB | IG

Katri

Ennevvanhaammaalla

Perunannostotalkoot vanhaan malliin, loistoidea! Äiti kai kylvi perunoita vähän suuremmalle läänille ihan sen vuoksi, että saadaan syksyllä viettää perinteikkäät perunannostajaiset. Silloin muinoin oli kyllä perunat isompia, matojakin pellossa... Miehetkin väkevämpiä. Ja miten sitä ruukataan päivitellä niitä vanhoja hyviä aikoja... 

 

Ajattelin ensin, että varmaan siitä edellisestä kerrasta on joku kymmenisen vuotta, kunnes tajusin, että voidaan lähteä kahdestakymmenestä.. En olekaan siis enää parikymppinen. Miten tässä näin pääsi käymään?

 

 

Vuosien takaisia muistoja heräsi monista pienistä jutuista, kuten jo heti saapuessamme paikalle tädin vaaleanpunaisen takin loisteesta. Takki on kuulemma yhtä vanha kuin minä, Tallinnasta. Veikkaan että Mustamäen torilta. Tuo perunannostoasento pylly pystyssä käsi toiseen jalkaan nojaten. Siihen on hyvä tukeutua toisen käden pöyhiessä muhevaa multaa ja pottujen kopistessa pärekoreihin. Miten turvalliselta tuoksuu multapölyn sekoittuminen traktorin polttoaineen katkuun... Se tuoksuu tekemisen meiningiltä.

 

Silloin muinoin perunasouvi oli niin pitkäpiimäistä hommaa, että me lapset keräsimme matoja lasipurkkeihin kun alkoivat perunat kyllästyttää. Tosin perunaakin oli monta kertaa enemmän kuin nyt, koko suvun vuoden tarpeisiin. Pitkä perunasouvi jaksettiin sen voimalla, että mamman veli ajelutti traktorin perään kiinnitetyn reen kyydissä rallia pelloilla ja metsäteillä. Ja tämä oli kuulemma ollut myös aiemman sukupolven motivaattori, joten tiettävästi nyt vietiin kolmatta sukupolvea kyydissä. Oli se reki kyllä kamalasti pienentynyt.. Samoin kuin tuvan puuliesi, joka ennen muinoin oli valtava möhkäle jota piti vähän varoakin. Joku oli kutistanut ikiajan paikallaan nököttänyttä oranssia jakkaraakin. 

 

 

 

Isä haki myös vanhimman polven paikanpäälle kotipaikalleen tunnelmoimaan, muistavat kuulemma lopun elämäänsä. <3 Äiti sisaruksineen oli nähnyt niin paljon vaivaa, lämmittänyt pirtin ja tehnyt ruoat parikymmenpäiselle pataljoonalle, syötiin ja muisteltiin. Oli muuten aika paljon mukavampi sukutapaaminen kuin ne perinteiset pönötysjuhlat! Perunasato jäi niin pieneksi, ettei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta päivän pointti oli varmaan muutenkin kaukana perunasadosta. Mekin pääsimme koko perhe reen kyytiin. Mutkissa piti oikein pitää molemmilla käsillä laidoista kiinni ja puristaa jaloilla lapsia lähemmäs! :D

 

 

 

Aina kun missä tahansa yhteyksissä tulee puhe yhteisöstä, minulle tulee mieleen nämä perunannostotalkoot. Ihan aina, enkä muista olenko missään muuten kokenut niin suurta yhteisöllisyyttä. Silloin kun asetuimme tänne Turun seudulle, mietin paljon jäävätkö lapsemme paitsi sellaisesta yhteisöllisyydestä, jossa suku on lähellä ja kantaa. Sehän tuntuu puhuttavan tänä päivänä laajemminkin, kun ihmiset muuttavat koulutuksen ja työn perässä kauas synnyinsijoiltaan. Ehkä siksi tykkään tästä meidän kylästä niin paljon. Eihän tämä kylä sukua tee, mutta minulle on jotenkin tärkeää, että on olemassa sellainen kyläyhteisö, jossa toisten elämästä ja lapsista ollaan kiinnostuneita. Sellaisella hyvällä tavalla.

 

Kaiken kaikkiaan, kyllä taas muistui, että perinteet ovat tärkeitä! Lapset odottivat perunannostoa kovasti, ja nyt he sitä vasta odottavatkin, kun tietävät mitä se oikeasti tarkoittaa. Ennakkoajatus oli varmaan samaa kuin omalla pikku kasvimaallamme, kuokkimista ja löytämisen iloa.

 

Rentouttavaa sunnuntaita ja viikonlopun jatkoa!

 

FB | IG

 

Katri

Kesäilo kuvina

Hiiiiih, on se kesä vaan kiva! Lapset kikattavat, vesi roiskuu ja aurinko kuivaa! Saa juosta terassille syömään ja välillä sisälle viilentymään, roiskia kasvimaata kaivovedellä mielinmäärin ja kuivatella trampoliinilla.

Tulipa siitä kuvakimara.. Viime aikoina on tullut kuvattua niin paljon muutenkin, että kotona ei ole jaksanut hirveästi kaivaa kameraa esille, mutta on se vaan aina palkitsevaa kun onnistuu taltioimaan tuota lasten suurta riemua, pulleita poskia täynnä raparperipiirakkaa ja muuta elämisen meininkiä. Voin vielä kuulla korvissani tuon kirmaamisen..  Raparperipiirakka on muuten maailman muhkeinta, maisemakahvilan raparperipiirakka -nimellä kulkevaa.

 

Illalla käytiin vielä kävelyllä poimimassa kukkia tien vierustalta, ja kun päästiin kotiin niin neiti veti maalausalustan lattialle, heitti kukat siihen ja tokaisi pikulle, että "noni nyt aletaan sommittelemaan!". :D :D Mietin että mistä se tuollaisen sanan on kuullut! Mutta aika hartaasti hän niitä asettelikin maljakkoonsa..

Olin ihan unohtanut, että tänään oli päättäjäispäiväkin, kun ei tänä vuonna juhlittu lähipiirissä ylioppilaita. Mutta sen kun muistin, niin tajusin, että sehän tarkoittaa myös 11 vuotista taivalta meillä. Silloin toinen meistä juhli valkolakin saantia ja ilta oli kai jokseenkin otollinen päättää kissa-hiirileikki. <3 Pitääkin muistaa onnitella, kun tuo siippa tulee kotiin insinöörijuhlistaan... Sai valmiiksi neljän vuoden uurastuksen (työnohella viikonloppuisin 150 km:n päähän kouluun) ja se tarkoittaa tietysti aika ihanaa muutosta viikonloppuihin koko perheelle!

Ihanaa kesän alkua jokaiselle!

FB | IG

Katri

Vaihtelua kesäkukkiin

Heikkoja kohtiani? Voi niitä on vaikka kuinka, mutta yksiä pahimmista ovat ehdottomasti puutarhaliikkeet keväällä... Siellä voisin pyöriä helposti tunnin, mutta kun menee lasten kanssa niin on se hyvä puoli, että ei voi ihan loputtomiin haahuilla. Toisaalta lapsethan viihtyvät siellä hienosti - on paljon ihasteltavaa ja tutkittavaa, ehkä jopa vähän jännittävä ympäristö lapsen silmin.

 

Olen ihastellut Kukkalan Sannan blogissa jo viime vuonna, että miten hänellä tuntuu olevan niin erilaisia kasveja kuin missään kaupassa. Samoin ruukkuja! Paitsti että nyt bongasin, että Granitissa on aika ihanan näköisiä betoniruukkuja.. Viime kesänä ostin pari sinkkiastiaa Paraisten Gårdloppisrallista (se on joku pihakirppistapahtuma), niissä on sentään jotain särmää! Tuntuu, että niitä iankaikkisen samoja kesäkukkia on joka paikassa, ja sellaisia hillittyn tyylikkäitä ei missään.. Vaikka toisaalta, kukissa jos missä revittelen ja väri-ilottelen.

 

 

Sitten hoksasin, että eihän kaikkien tarvitse olla kesäkukkia! Syksylläkin laitoin ruukkuihin korallikeijunkukkaa ja muita nättilehtisiä kasveja, ja myöhään syksyllä istutin ne maahan. Hyvin ovat juurtuneet ja lähteneet nyt jo kasvuun! Siispä ajattelin kokeilla, mitä käy isommalle, hienolehtiselle kuunliljalle ja  suippolehtisemmälle tarhapäivänliljalle. Ovat ne ainakin vähän aikaa nättejä, ja sittenpähän ne ovat tehneet tehtävänsä, ilahduttaneet sen oman aikansa. Eikös se ole niitä konmarioppeja myös?

 

Kesäkukista löysin myös jotain vähän uutta. Valkoinen harsomainen poutapilvi on sulostuttanut keveydellään meillä ennenkin, mutta tuollainen pinkki- ja pienikukkainen erikoinen neilikka oli ihan uusi tuttavuus.. Näyttää jotenkin sipulimaiselta kukinnoltaankin..

 

 

Olen ollut tosi saamaton kyllä konittamisen suhteen viime aikoina, liian isoja urakoita edessä... Juuri nyt on mukavampaa ulkoilla. Tänään työpäivän jälkeen ulkoillessamme huomasin, miten paljon on yhtäkkiä pihalla tapahtunut. Ihan viikossa! Oli järkyttävää tajuta, miten paljon asioita menee ohi arjen viipotuksessa. En ollut huomannut, että päärynäpuu kukkii, kirsikkapuuaita on ihan valkoisenaan kukista ja syreenissäkin näkyy jo liiloja nuppuja. Ärhäkkä roskaperenna meinaa nielaista pionipenkin ja vattupuskien juurella puskee sama kahjo, tyrnipuskissa on ihanan hopeanharmaat lehdet ja marjapensaat kukkivat. Ruohosipulikin tekee kukkiaan.

 

Muistan silloin ensimmäisen lapsen kanssa äitiyslomaillessani ihmetelleeni kevään kasvua. En ollut koskaan ennen seurannut niin tarkasti esimerkiksi vaahterapuiden lehtien puskemista pinkeästä silmusta aivan vaaleanvihreän, kiiltävän lehden kautta sellaiseksi valtavaksi kämmenen kokoiseksi, joksi ne yleensä miellämme. Silloin oli aikaa ihmetellä. Enkä väitä, varmaan olisi vieläkin jos osaisin pysähtyä ja elää siinä kuuluisassa hetkessä paremmin...

 

 

 

Vielä on terassin kesäfiilis vähän hakusessa ja parikin projektia kesken. Riipputuolin kankaan olivat hiiret puputtaneet, mutta Granitista löytyi nyt viikonlopun alesta uusi. Onneksi ehdin varaamaan yhden, ne kun loppuivat totaalisesti viikonloppuna. Mietimme myös, miten terassille saisi hieman aurinkosuojaa. Valkoinen Harmaja -blogissa näkyi viime kesänä valkoiset terassipurjeet, ja mietin, että tuollainen ratkaisuhan meidänkin terassille voisi sopia! Kuvissa on yleensä vain yksi kolmion mallinen terassipurje, niin en ollut hiffannut, että voisihan ne noin vierekkäinkin laittaa ja tolpan päähän, jotta jäävät riittävän korkealle... Hmm, katsotaan, miten tuo alkaa kalustua! Jutta osoitti terassipostauksessaan, että ihanan rento kesätunnelma syntyy jo tosi pienistä jutuista - aivan ihania kuvia!

 

Juuri nyt parasta pihalla on kuitenkin tramppa, joka kestää hyvin vanhemmatkin! Eihän siinä muuta voi, kun kaksi suurisilmäistä pyytää tulemaan mukaan ja suurinpiirtein kiskovat ylös...

 

Virtaa teidänkin loppuviikkoon!

 

FB | IG

 

Katri

Kohokohtia ja pohjamutia

Toisaalta ihan tavallinen, tavallaan ihan erityinen päivä. Päivä, jolloin muistaa olla niin erityisen kiitollinen omistaan. En ole kovin hyvä pukemaan sanoiksi niin syviä tunteita, mutta lapsettomien lauantain kirvoittamia juttuja lukiessani en voinut olla herkistymättä...

 

 

 

Eilen kotimatkalla äitien ja mammojen luota juteltiin, mitä toiveita kenelläkin olisi sunnuntain suhteen. Minä toivoin, että oltaisiin koko päivä porukalla ulkona ja vaikka grillailtaisiin, ja lapset puolestaan, että mentäisiin puistoon ja pyöräiltäisiin. Tultuani pieneltä kuvauskeikalta sain hypätä suoraan autoon ja ihmettelin, miksi peräkärry otetaan mukaan.. Tällä kertaa esikoinen osasi pitää salaisuuden... :) Perillä Seikkailupuistossa peräkärryistä paljastui pallogrilli ja polkupyörät sekä esivalmistellut ruoat. Käytiin kokeilemassa esikoisen uutta pyörää tasaisella asfaltilla (juu ei meillä täällä maalla ole sellaisia baanoja...) ja hei - sehän oppi ajamaan ilman apupyöriä! Ei ollut kuin uskalluksesta kiinni! <3 Voitte kuvitella sen riemun... Läpyjä vaihdeltiin ja hurrattiin, tuntui kasvavan pituuttakin tuo likka ihan hetkessä! 

 

Väsyttyämme puistotouhuista tultiin kotiin laittamaan vähän terassiakin ulkoruokailukauteen.. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin.

 

 

Mutta sanottakoon nyt, että eivät ne päivät niin ruusuisia aina täälläkään ole, eivätkä lapset aina vain söpöjä ja herttaisia.. Esikoinen kimpaantui, kun sanoin ettei nyt enempää oteta leipää kun kohta on iltaruoka. Sitten alkoi mutina että sää et koskaan ajattele mun parasta ja sä aina pilaat mun elämän. Mä en tiedä ketään noin typerää... jne jne.. kantapäät kopisten yläkertaan. Ihan yhtäkkiä, pikkujutusta. Viime aikoina on tullut ihan älytöntä tuollaista tiuskimista. Sanoin tietenkin, että et voi puhua äidille noin ja patistin takaisin selvittämään asian. Sen verran on stressihormonitasot kai korkealla ensi viikon työrupeaman vuoksi, että meni tunteisiin itselläkin.. Eihän se kiva ole tuollaista puhetta kuunnella, vaikka tiedänkin, että ihan puuskassa puhui mitä sylki suuhun tuo. Ajattelin myös, että täytyy hänen nähdä, miten pahan mielen voi toiselle saada sanoilla ja annoin omankin harmin purkautua. Yhteisen iltalenkin sijaan lähdin yksin juoksemaan ja tuulettamaan ajatuksia, ja kotiin palattuani hän olikin jo pystynyt miettimään sanojaan. Puhuttiin miltä toisesta tuntuu ja halattiin yhtä kovaa kuin aamulla. Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta täytyy kyllä taas sanoa että kyllä tämä pesti vaan vaikeutuu vuosi vuodelta.. Että ei kai muuta kuin teini-ikää odotellessa!

 

FB | IG

 

Katri