Helou! Mites pääsiäisenpyhät? Kirjoittelin viimeksi olemattomasta pääsiäisestämme, ja sillä linjalla ollaan todella pysytty.. Käytiin vähän ihmettelemässä Heurekaa ja nukuttiin lähestulkoon kellon ympäri. Aamulla saatiin kahden tunnin keskustelu aikaan, kun eskari-ikäiset yrittivät keksiä selitystä sille, miten pöydälle oli ilmestynyt valtava pääsiäismuna täynnä pienempiä pääsiäismunia... Ihanaa huomata, että mielikuvitus lähtee vielä helposti niin valloilleen, kun sitä vähän ruokkii!
Hei mutta asiaan -
oblik.fi:n Jutta haastoi minut miettimään kotimme tärkeintä kalustetta - the mööpeliä, tai miksi sitä sitten nimittäisikään. Totesin heti haasteen saatuani Jutalle suoraan, että tästä tulee vaikea.. Todella vaikea haaste. Haasteisiin tarttuminen saattaa muutenkin usein venyä, sillä olen tottunut kirjoittelemaan fiilispohjalta. Siltä, miltä milloinkin tuntuu, ja mitä on tullut kuvattua. Haasteet ovat kyllä aivan ihania, koska silloin tulee mietittyä ja analysoitua asioita vähän tarkemmin! Ja tietysti myös siksi, että onpa mukavaa tietää, että joku on ajatellut juuri minua ojentaessaan haasteen tähän osoitteeseen! Kiitos niistä! Alitajunnassa minulla on työstettävänäni seuraavatkin haasteet, jotka paljastavat
blogini tarinan sekä mikäli uskallan -
#husbandtag, jossa mies vastaa kysymyksiin minusta. Ymmärrätte varmaan, miksi sen tekeminen on viivästynyt.. :)
Mutta se, miksi tämän teko on kestänyt.. Meillä on kaksi aivan ihanaa kalustetta, joista en oikeasta osaisi luopua. Muut mööpelit ovat todella vain huonekaluja. En ole koskaan ajatellut, että jostain tavarasta luopuminen olisi vaikeaa. Meillä ei ole arvokasta designia, ei tavaraa, johon olisi säästetty eikä sen koommin huutokaupoista tai nettikirppareilta löydettyjä helmiä. Kotimme kauneimmat yksilöt ovat puoli vahingossa löytäneet meille tiensä. Ne ovat aina olleet näkyvilläni, mutta ne ole aiemmin osannut niitä katsoa sillä silmällä. Oma tyyli on alkanut löytyä vähitellen. Se kulkee jossakin selkeän skandinaavisen ja pehmeän kustavilaisen välillä, olematta kuitenkaan kumpaakaan. En osaisi nähdä kotiamme puhdaslinjaisen, graafisen minimalistisena sen paremmin kuin maalaisromanttisen, koukeroisen rönsyilevänäkään, mutta tällaisena ripauksella vanhaa höystettynä tyylien sekamelskana se on juuri meidän koti.
Minähän ihastun hirveän helposti kaikkeen kauniiseen, kun se vaan toimii ympäristössään. Tajusin oman tyylien sekamelskani silloin, kun haaveilimme tulevasta kodistamme ja näytin aina välillä miehelle kuvia lehdistä tai blogeista... Tapansa mukaan hän aika harvasanaisesti niitä kommentoi, mutta kerran tokaisi, että hänen on todella vaikea päästä kärryille siitä, millainen koti olisi minusta kaunis. Silloin ymmärsin - välillä ihastelin täysin valkoisia koteja, välillä hillityillä väriläiskillä ja isoilla ikkunoilla maustettuja 70-luvun koteja, välillä korkeiden huoneiden, värikkäiden kakluunien ja leveiden ikkunalautojen höystämiä puutalokoteja (joissa kuulemma vetää niin paljon että olivat pois laskuista), milloin maalaisromanttista runsautta ja milloin luonnonmateriaalein sisustettuja mummonmökkejä. Oma linja on tainnut alkaa löytyä, mutta edelleen pointtina taitaa olla se, että kaikki toimii ympäritössään.
Nämä isovanhemmiltamme saadut kalusteet ovat olleet minulle lähes näkymättömiä ennen oman sisustustyylin löytymistä. Muistan tuon tummanruskean isomman lipaston isovanhempieni mökiltä - siellä säilytettiin pelejä ja lehtiä, mökillä kun vietettiin lapsuuden kesinä paljon aikaa. Sisällä on samat kirjavat hyllypaperit kuin aikoinaan, ja ovessa äidin nelisen kymmentä vuotta sitten liimaamat Aku Ankka -tarrat. Taisivat silloin olla kiven alla.
Lipasto on matkannut sukuuni aina Karjalasta asti evakkojunalla, ja vaaleamman ruskea lipasto puolestaan on toisen mammani ensimmäinen omaan kotiinsa ostamansa kaluste. Nuo lipastot tuntuvat kantavan mukanaan niin voimakasta elämänkokemusta, että ne tuovat ryhdin näihin tiloihin.
Näiden kahden mööpelin välillä en sitten pystykään tekemään paremmuusjakoa - the kalusteen jalustan jakavat meillä nämä kaksi kuningatarta.. Toisaalta, ei ole edes syytä asettaa heitä (kyllä, turkulaisittain puhuttelemme he-pronominilla myös kalusteita) napit vastakkain lainkaan...
Entä teillä? Haasteiden luonteeseen tuntuu kuuluvan se, että jaetaan ajatuksella eteenpäin, mutta mielelläni kuulisin muitakin tarinoita! Haastan mukaan ainakin
Saijan,
Hannan ja
Sirpan, sekä juuri sinut, joka koet tämän haasteen omaksi jutuksesi!
Loppupääsiäinen kuluukin tehden puita ensi talven varalle.. Mikäs sen parempaa kuin raittiinilman myrkytys näin lomalle! ;)
Katri
