Vuodenvaihteen syvälliset

Vuosi 2014 meni ihan hujauksessa, pikkulapsiperhearjen pyörteissä. Olisipa kiva tehdä sellainen vuosikooste, mutta en taida nyt jaksaa.. Kävin katselemassa postauksia ja kuvia kuluneen vuoden varrelta - on kyllä niin mukavaa kun tulee säilöttyä muistoja ja arkea talteen. Blogi tietty vähän vääristää menneen vuoden muistoja, koska olen tarkoituksella halunnut pitää blogin hyvän mielen paikkanani. Blogissa ei ole nähty kuvia petaamattomista sängyistä, tiskivuorista, pyykkitelineistä (jotka vanhassa kodissamme olivat AINA eteisaulassa, nyt on onneksi kuivausrumpu! :D), makaronilaatikoista ja kalakeitoista, tai muuttokaaoksesta kummassakaan päässä. Kaiken arkisotkun keskellä kuvailen mieluummin lapsia tai ruokia, ja kirjoittelen kuulumisia ja normiarkea sitten teksteissä...

Elämä ei ole aina onnea ja auvoa, ja tämänkin blogin ulkopuolelle jää monia asioita, tuntoja ja mietteitä. (Osittain siksi, että silloin kun väsyttää ja harmittaa, ei viitsi kuvata eikä kirjoittaa, ja toisaalta myös siksi, että en jaksa vatvoa ja velloa huonoissa fiiliksissä yhtään ylimääräistä. Jos jotain olen vuosien varrella oppinut, niin sen, että asiat eivät murehtimalla parane ja positiivisuudesta tulee itseään ruokkiva kehä.) Esimerkiksi ne pitkät päivät ja iltaväsyt yksin lasten kanssa, hiljaiset illat miehen tullessa raksalta puolen yön jälkeen. En ole myöskään jaksanut ruotia ajoittaista hämmennystäni isomman uhman ja kasvukipujen kanssa, sen paremmin kuin voivotella pienemmän yöhuutoja. Niihinkin muuten onneksi löytyi selitys pari viikkoa sitten lääkärissä - silent refluksi. Nielu ihan ärtynyt närästyksestä, ei ihme jollei pysty olemaan aloillaan ja varsinkaan makuullaan.  En kertonut siitä ahdistuksesta ja kylmästä hiestä, joka nousi otsalle allekirjoittaessamme tuplalainaa (vaikka melko varmasti sen tiesimmekin olevan väliaikaista). En myöskään siitä epävarmuudesta, joka on ollut taustalla koko vuoden - onko minulle enää samaa työtä äitiysloman jälkeen. Olen painanut taustalle läheisten sairastumiset yhtä sinnikkäästi kuin sen ahdistuksen, pelon ja syvän pettymyksen, vihankin, mitä yksi ihminen pystyy aiheuttamaan. 

Jätin kertomatta niistä hetkistä ja pettymyksestä itseäni kohtaan, kun meni hermot vitkasteluun ja karjaisin niin, että lapsikin pelästyi. Samoin siitä, miten paljon kinastelimme miehen kanssa raksan työjärjestyksestä - harvoin kai siitä mitään tulee, että työmaalla on kaksi työnjohtajaa. Syksy oli raskas, mutta nyt kun voi taas hengittää, olla yhdessä ja nauttia elämästä, kaikki kestäminen tuntuu sen arvoiselta. Kerta toisensa jälkeen jaksamme muistuttaa itseämme siitä, että onneksi emme ruvenneet rakentamaan. Parin vuoden projekti ei olisi ollut meitä varten, kaksi kuukauttakin riitti. Aika on niin tärkeää.. Tuntui kurjalta, että ei ollut aikaa olla vapaapäiviä yhdessä, vaan aina piti vähintään miehen lähteä talolle hommiin. Lapsilla oli isiä ikävä, se raastoi omaakin sydäntä. Nyt kun voi taas syödä yhdessä, käydä metsässä ja kävelyillä, saunoa yhtäaikaa ja ottaa vaikka päiväunia, pelata ja lueskella, elämä on juuri sellaista kuin haluan.

Uusia kujeita tälle vuodelle? No jaa, tiedä sitten sen kummemmista kujeista, mutta toki uusi vuosi tulee jossain vaiheessa muuttamaan arkeamme, kun pienempi aloittaa jossain vaiheessa osa-aikaisen päivähoidon. Nyt kun on taas aikaa, toivon pystyväni käymään useammin joogassa ja zumbassa. Pari kuukautta on tullut myös syötyä aika huonosti, ja sen kyllä huomaa olossa... Jos siis jotain tulevalta vuodelta toivon (tämän jo alkaneen kotoisan arjen ja yhdessäolon lisäksi), on se satsausta omaan hyvinvointiin. Haluan alkaa taas panostaa hyvään ja terveelliseen ruokaan, sekä liikkua enemmän. (Ei varmaan ole mitenkään harvinainen uudenvuodenlupaus?) :) Tosin minä en lupaa mitään - en halua tehdä mitään lupauksia ettei sitten tarvitse soimata itseään, toivon vain. Samalla toivon miehelle aikaa käydä taas salilla. Molemmille edes kerta viikossa olisi ruhtinaallista.



Kuvituksena uudenvuodenaaton ruokailut. Ystävämme tulivat kylään ja olin ajatellut laittaa kalaa. Tuoretta kalaa ei oikein ollutkaan kaupassa, joten laitoin sitten vain uuniperunat katkaraputäytteellä ja tein ruokaisan salaatin, jossa oli savulohta, halloumia, päärynää, kurpitsansiemeniä ja vinegretti. Päälle vielä suolapähkinöitä ja marinoituja kikherneitä, vitsit että meinasi tulla himo niihin! Kunnolla valkosipulia, oliiviöljyä ja yrttejä... Tästä on hyvä aloittaa herkullisempi ja terveellisempi uusi vuosi!

Kuvituksena piti olla myös tämän päivän metsäretken maisemia, mutta kadotin juuri 400 kuvaa kännykästä... Arvaatte varmaan miten paljon ottaa pannuun. Yritin siirtää niitä koneelle, ja olin ottanut kaikki siirrettävät kuvat ctrl+x leikepöydälle ajatuksena siirtää ne toiseen kansioon (ja oikein ajattelin vielä että en viitsi kopioida, ettei sitten tarvitse taas poistaa kännykästä, mikä ihme vaiva sekin olisi ollut?? Nyt ne olisivat tallessa..). No, jostain syystä siirtäminen ei onnistunut, joten irrotin puhelimen piuhan tietokoneesta ja kytkin uudelleen. Siinä ne kuvat sitten ilmeisesti katosivat, enää ei löydy mistään. :( Alan olla ihan täynnä tätä Lumiaani, mikään ei toimi näppärästi. Ei tästä nyt pitänyt tulla mikään valituspostaus, (vaan muistutus siitä, mitä kaikkea pintaa syvemmälle mahtuu) mutta kyllä vähän vetää mielen matalaksi kaikkien remppa-aikaisten kuvien katoaminen. Tai ehkä tällä on tarkoitus, eipä tule palattua niihin muistoihin kuvien kautta. :)

**edit: Halleluuja Nokia ja OneDrive!! En edes tiennyt ottaneeni pilvipalvelua käyttööni, mutta sinnehän ne kaikki kuvat olivat tallentuneet!! Hurraa! Perun pahat puheeni Lumiaa kohtaan (ainakin osan niistä) ja kiitän löytyneistä kuvista! On taas kuvia mitä muistella! Lupaan parantaa tapani varmuuskopiointien, leikkaamisten ja liittämisten suhteen! :) **

Antoisaa uutta vuotta kaikille!! <3

Katri

Pienin rakas

Saimmepa perheen pienimmän rakkaan vihdoin maailmaan! Synnytys käynnistyi lopulta yöllä lapsiveden menolla ja kaikki kävi vielä nopeammin ja rajummin kuin viime kerralla (mutta hyvin ehdittiin sairaalaan!). Kyllä tuollainen alkukantainen tapahtuma laittaa miettimään, että on se luonto ihmeellinen voimissaan... Ja hienosti on järjestetty sekin, että kaikki unohtuu tuota pientä tuhisevaa, nassuttavaa possua katsellessa ja tuoksutellessa! :)

Pääsimme kotiin heti seuraavana päivänä ja olemme totutelleet uuteen arkeen hissukseen. Me molemmat voimme erinomaisesti ja kaikki on lähtenyt käyntiin paljon paremmin kuin viime kerralla - turhaan siis huolehdin (*klik*). Kiitos vertaistuesta, jota silloin sain teiltä! :) 

Molemmat tyttäret ovat päiväunilla, tosin pienemmän kehdosta alkaa kuulua pientä vaimeaa mutinaa. Hän on niin kovin rauhallinen - ei juuri hötkyile syömistensä kanssa. Kätilökin totesi heti synnytyssalissa tilanteen rauhoituttua, että "onpa rauhallisen oloinen vauva, ihan kuin vanhempansa"! Olen äärettömän kiitollinen maailmalle kaikista kolmesta rakkaastani! <3

Palataan taas! P.s. Ihanaa päästä pitkästä aikaa lueskelemaan, mitä teille kuuluu!!

Katri

Kevättä keittiössä ja akupunktiotouhuja

Sitä oli niin tottunut harmauteen, että kaikki sisään tulviva valo tuntuu nyt oikein häikäisevän. Ja kävelyllä aurinko sai ihan suupielet korviin! Vaikka en ole lainkaan "talven tyttöjä", niin kyllä ulkoilu kauniissa kirpsakassa pakkasessa saa kaiken tuntumaan niin positiiviselta ja mahdolliselta. Ehkä tänään on se päivä? Koko päivä on mennyt ulkoillessa ja siivotessa - olen yrittänyt pitää itseni liikkeessä, jotta saataisiin beibi ulos ilman käynnistystä.

Ostin kauden ensimmäiset tulppaanitkin! Olen joka kauppareissulla taistellut niitä vastaan, koska olen kuvitellut synnytyksen alkavan ihan huomenissa, ja sitten tulppaanit menisivät hukkaan makoillessani sairaalassa, koska muut eivät niistä juuri välitä. Tarkan markan muija taas oikein laskeskelee... Pöydällä muuten näkyy E:n kädenjälki (ja tuolin selkänojassa näköjään ihan konkreettisesti tahmatassujäljet...): Pitkän hiljaisuuden jälkeen tiedustelin, mitä hän penkoo laatikoista, ja hän kertoi etsivänsä kynttilöitä, koska halusi sisustaa. Ehdotti silmät loistaen, että "Syötäiskö äiti vaikka oikein kynttilöiden valossa lounasta!". Hyvin on ottanut mallia!

Yliaikaiskontrolli on perjantaina (silloin on rv 42), ja tänään neuvolassa sain vinkin nilkan seudun akupunktiopisteiden painelusta, jotka kuulemma kypsyttelevät kohdunkaulaa. Luotan ihan perinteiseen länsimaiseen lääketieteeseen ja olen pitänyt akupunktiota vähän huuhaana, mutta miksei sitäkin nyt kokeilisi näin kevennettynä versiona... Mies painelee pisteitä ja minä välillä sätkähdän niin että läppäri keikahtaa! :) Että ilmeisesti on oikeat pisteet kyseessä, kun kuuluukin tuntua. Mutta mitään akupunktioneuloja en kyllä uskaltaisi antaa itseeni tunkea! Onko teillä kokemuksia akupunktiosta? (Huom. akupunktio ei sovi, jos epäillään raskausmyrkytystä tai on korkea verenpaine.) 

Kivaa viikonjatkoa! :)

Katri

Hippo täällä heeei! Ilmiselvä poikamaha?

Yhtenä aamuna E:n kömpiessä viereen toivotin hänelle "Hyvää huomenta pikku siiseli!" ja sain vastaukseksi "Hyvää huomenta virtahepo!" :) Nauratti niin, että luulin synnytyksen käynnistyvän!! Mutta kieltämättä, sivuprofiilia kun katsoo, niin onhan siinä aikamoinen uloke. 

Piti oikein kuvata suoraan edestä ja takaa, koska kaikki sanovat, että takaapäin raskauttani ei huomaa lainkaan. Sitä on itse niin vaikea nähdä, kun peilin kautta katsoessa aina joutuu olemaan vähän sivuttain. Joka ikinen vatsankommentoija on ollut sitä mieltä, että poika tulee varmasti. Vatsa on kuulemma niin selvästi edessä kuin jalkapallo, mutta tytöistä sanotaan, että vatsa leviää enemmän sivuillekin... Nooo, olen kuullut kummallisempiakin "vanhan kansan viisauksia", kuten että ylähuuleni muodosta selvästi näkee, että tyttö on tulossa! :)

Veikkauksia otetaan vastaan, tyttö vai poika? Ja olisi hauska kuulla, mitkä ovat kummallisimpia "tyttö- tai poikavatsan merkkejä", joita olette kuulleet! :)

Hippo kömpii nyt saunan lauteille puhisemaan. Kuullaan taas! 

Katri

Cozy corner

Ai miten niin pesänrakennusviettiä? :) Kai siinä jotain perää on, että raskausaikana tekee mieli käpertyä kotiin ja laitella nurkkia viihtyisämmiksi. Pehmoinen lampaantalja on kaikkien suosikki ja yleensä se onkin lattialla/sohvalla/nojatuolissa jonkun lämmikkeenä. Tullessani Ikean reissulta talja kainalossa mies luonnollisesti tuhahti, että eikö noita jo ole tarpeeksi, mutta kummasti se häntäkin aina eksyy lämmittämään... :) (Sitä paitsi yksi on minikokoinen, yksi tummanruskea ulkokäyttöön ja yksi niin pahasti likaantunut, ettei sitä voi enää käyttää!) Ihan perusteltu hankinta siis.

E on jo suunnitellut tekevänsä itselleen ja vauvalle köllöttelypedin taljan päälle tuohon takan viereen. Ihana visio ja mikä tärkeintä - hyvä että hänkin ymmärtää rentoutumisen päälle! :)

Pehmoisia tunnelmia teillekin! <3

Katri

Odotellaan...

Uusi vuosi on lähtenyt aika verkkaisesti käyntiin, koska olemme lähinnä mutjuilleet kotona, eikä tämä harmaa ja puuduttava sää lainkaan auta asiaa. Voi miten odotan sitä näkymää, kun aurinko pilkistää ja kimppu tulppaaneita pöydällä korostaa valoisaa fiilistä!

Ennen joulua olin varma, että vauva syntyy välipäivinä. Niin paljon oli kivuliaita supistuksia. Mutta nyt sellaiset tuntemukset ovat täysin tyssänneet. Vatsa on todella alhaalla ja vauva kuulemma aivan lähtökuopissa niin alhaalla kuin voi olla. Neuvolassa kätilö antoi perjantaina ohjeet hätäsynnytyksen hoitamiseen, jos synnytys alkaa tietyllä tapaa, eikä ehdi sairaalaan. Kaikki merkit ja edellisen synnytyksen kulku kuulemma viittaavat siihen, että nopein skenaario on mahdollinen. Huih, se käynti ei ainakaan lieventänyt pelkojani... Toisaalta, pakko kai sellainen on käydä asiakkaan kanssa läpi, vaikka ei olekaan todennäköisin vaihtoehto.

E on kokoajan mahan kimpussa, joten oli mukavaa saada ikuistettua muutama yhteiskuva, kun räpsijäkin oli valoisaan aikaan paikalla.

Heipat täältä kotinurkista siis, varmaan palataan vielä(kin) ennen pikkuruisen saapumista! :)

Katri

Synnytys pelottaa sittenkin

Ajattelin, etten voi kirjoittaa tällaisesta aiheesta blogiin, jonka olen halunnut pitää hyvänmielen paikkana... Mutta toisaalta - kun puran ajatukset sanoiksi, ehkä pelot konkretisoituvat, ajatukset jäsentyvät ja lopulta huomaan, että kaikki tulee järjestymään. Olen yrittänyt olla urhea, enkä ole antanut näille ajatuksille sijaa, koska ajattelin, ettei uudelleensynnyttäjällä voi olla mitään synnytyspelkoa. Esikoisen synnytystä en pelännyt yhtään - enhän tiennyt millainen synnytys on, millaisia ensimmäiset viikot ovat jne. Muistan, kun lapsivedet menivät yöllä ja minä oli innoissani; nyt se alkaa! (Nyt pelkään sitä hetkeä, kun tajuan että "Apua, nyt se alkaa!")

Kaikki eteni niin nopeasti, että muistot ovat yhtä kaoottista sumua. Avautumisvaihe kesti reilun kaksi tuntia, kun se normaalisti ensisynnyttäjällä kestää 8-10 tuntia. Se koko aika olikin aivan jatkuvaa tykitystä. Olin suihkussa ja luulin kuolevani sinne. Onneksi mies lähti hakemaan kätilöä, joka oli ajatellut tässä menevän vielä monta tuntia. Pääsin juuri ja juuri talutettuna kävelemään sängylle, kunnes piti alkaa ponnistamaan. Mistään kivunlievityksestä ei ollut puhettakaan.

Pelkään uutta, vielä nopeampaa syöksysynnytystä. Pelkään, että joudun lähtemään yksin synnytykseen, koska esikoisen äkillisen hoidon järjestäminen on vähän hankalaa sukulaisten asuessa kaukana. Äkkilähtö on odotettavissa, joten emme voi odottaa kotona tuntia, että joku ehtii paikalle. Olemme toki tehneet suunnitelmia yö- ja päivälähtöjen varalle, mutta silti huolestuttaa. Käytännön järjestelyt ja toisten vaivaaminen mietityttävät. Monet ovat lupautuneet tulemaan apuun, mutta kenellekään se ei ole kovin yksinkertaista, varsinkaan minuuttiaikataululla. Miten E reagoi, jos täytyy yöllä lähteä naapuriin jatkamaan unia? Toisaalta, ymmärrän tämän olevan vain järjestelykysymys ja kerran-elämässä-ongelma. Ja ennen naiset ovat käyneet vallan yksin synnyttämässä, joten hävettää rutista... Onneksi meiltä on niin lyhyt matka sairaalaan, että sinne sentään pitäisi ehtiä. Periaatteessa minulla ei siis ole syytä pelätä vauvan puolesta, mutta silti (naurettavaa kyllä) pelkään vauvan syntyvän jonnekin muualle kuin kätilöiden osaaviin käsiin.

Peloista pienin ei myöskään ole se, mitä mielelle tapahtuu synnytyksen jälkeisinä päivinä. Adrenaliinihuuruissa ensimmäisenä päivänä koin olevani jotenkin kaikkivoipainen, mutta sen jälkeen tuli totaalinen romahdus - kaikki itketti. Kätilö sanoi, että syöksysynnytyksissä mieli ei pysy aina kehon mukana, minkä vuoksi tunteet voivat myllertää vielä omituisemmin. Toisaalta kävin ylikierroksilla (en pystynyt nukahtamaan kolmeen päivään, vaikka vauva nukkui), toisaalta mieli oli herkkä kuin silkkipaperi. Olin kyllä lukenut "baby bluesista", mutta silti se yllätti, enkä haluaisi kokea sitä uudelleen. Ilmeisesti se ei kosketa kaikkia, mutta voiko siihen tietoisesti vaikuttaa jotenkin? Imetystuskat eivät ainakaan helpottaneet ensimmäisten viikkojen hormonihuuruja. Miten jokin "niin luonnollinen" asia voi olla niin vaikeaa?

Suurin toiveeni (sen lisäksi että vauva on terve) on, että osaisin olla stressaamatta imetyksestä ja nauttisin vauva-ajasta alusta lähtien. Tällä kertaa eloisa ja valoisa nelivuotias tuo oman lisämausteensa arkeen, joten uskon asioiden menevän paremmin omalla painollaan, kun en ehdi niin paljoa mietiskellä. Siis - yritän muista hengittää, rauhoittua ja luottaa asioiden lutviutuvan niin synnytyksessä kuin sen jälkeenkin.

Sellaisia syvällisiä sunnuntaipohdiskeluja blogin linjasta poiketen. Monissa blogeissa on käyty läpi edellisvuoden tapahtumia, mutta minä näköjään kertaan neljän vuoden takaisia! :)

Onko teidän tullut enemmän muisteltua kulunutta vuotta vai oletteko tehneet lupauksia ja suunnitelmia ensi vuodelle? Hyvää vuoden viimeistä viikkoa!

Katri

Pesä pikkuiselle

Makuuhuoneessa täytyi tehdä pieniä järjestelyjä, jotta vauvan kehto saatiin mahtumaan samaan huoneeseen. Muuttaessamme tähän asuntoon E nukkui jo omassa huoneessaan ensin pinnasängyssä ja siirtyi pian "isojen sänkyyn", joka näkyy mm. täällä. 

Laitoin tuolin kehdon viereen, jotta olisi mahdollisuus hoitaa yösyötöt istuen ja sen seurauksena olisi todennäköisempää laittaa vauva takaisin omaan sänkyynsä nukkumaan. Viimeksi oli paljon houkuttelevampaa hoitaa syöttö makuulleen, jolloin oli vaarana nukahtaa itse syötön jälkeen. En tiedä, miten todennäköistä on kierähtää vauvan päälle, mutta myös E saattaa kömpiä viereemme yöllä, joten olisi turvallisempaa, jos vauva nukkuu aina omassa sängyssään.

Viime kerralla syöttämisessä (varsinkaan imetyksessä) mikään ei sujunut luonnollisesti, ei ollut itsestäänselvää eikä helppoa. Myöskään syöttöasennoista mikään ei osoittautunut toimivaksi (se oli joka kerta yhtä säätöä), joten turha varmaan tehdä sen suurempia suunnitelmia istualteen tai makuultaan syöttämisestä. Yritän kuitenkin tehdä siitä mahdollisimman mukavaa, joten paikan täytyy olla pehmeä, viltti täytyy saada hartioille, mieluiten vielä jotkut jalkaan potkaistavat tossut. Inhoan palelemista, varsinkin yöllä...

Tuolin ja kehdon paikalla oli ennen kampauspöytäni, joka siirtyi nyt olohuoneeseen. Pöydän yläpuolella ollut peili hakee nyt vielä paikkaansa. Tuossa sillä ei ole mitään virkaa siihen asti kun vauva nukkuu huoneessamme, mutta ei se oikein sovi olohuoneeseenkaan pöydän kanssa. Katsotaan...

Kaikki loppuvuonna syntyneet kehottavat pitämään jalat ristissä vuoden vaihteen yli - välttyy kuulemma lapsi monelta "ongelmalta", mutta minulla ei ole siihen mitään näkökulmaa. Eikä vaikutusvaltaakaan - luonto hoitaa. Paikka olisi jo valmiina, joten tervetuloa pikkuinen! <3

Katri

Palloja pikkukuusessa ja pikkupallo vatsassa - 19. luukku

Jo oli aikakin! Pikkukuusi koristeltu ja iso haettu, josko sen vuoro olisi huomenna. Niin oli hentoiset oksat E:n kuusessa, että omin kätösin hän ei saanut palloja ujutettua riittävän pitkälle. Yllättävän maltillisena hän halusi kuusen pitää, mutta kimallusta täytyi saada juurelle. Lisäksi hän kuorrutti pianon ja Peppi-talon hopeakimalleköynnöksillä...

Melkoisen pallon olen kehitellyt tuonne mahaankin. Nämä saattavatkin olla viimeisiä kuvia raskausvatsan kanssa, sillä kivuliaita supistuksia on päivittäin. Sairaalakassi on pakattu (tarvitseeko sinne muuta kuin vaihtovaatteita, lehtiä ja suklaata?!) ja hirvittää niin hemmetisti. Esikoisen kohdalla en jännittänyt synnytystä, mutta nyt pelottaa, kun tiedän mitä se on.

Ihmisten ilmoille lähtiessä täytyy valitettavasti vaihtaa yöhousut ja villasukat pois. Toisaalta on kyllä ihana välillä vaihtaa kotilook siistimmäksi. Viime viikon E:n jumppakerhon joulunäytökseen ja tämän viikon Panini-reissulle vetäisin Vilan luottomekon. Mekko tuntuu edelleen hyvältä päällä, mutta Mamalisciousin housujen vyötäröresori rullautuu aika ikävästi vatsan alle. Kuva lokakuulta täällä. Onneksi vatsa on kuitenkin kasvanut, vaikka kuvissa ei ehkä siltä näytä.

Olen niin tyytyväinen, että tavallinen villakangastakkini on hoitanut hommansa myös loppuraskauden aikana, eikä tarvinnut ostaa mitään raskaustakkia. Tässä Vilan hieman A-linjaisessa takissa on piilonapit ja alimmainen menee vielä hyvin kiinni. Eihän se ihan nappiinsa istu, mutta ajaa asiansa. Rajasin näköjään sujuvasti osan päästä ja jaloista pois, enkä kiireessä ehtinyt edes suoristella vaatteita. Nooo, mitäpä noista. :)

Minä odottelen vielä perunalaatikon ja marengit uunista ja painun pehkuihin kerrankin ajoissa. Mönkään taisivat muuten mennä molemmat - laatikko ei imeltynyt ja marenkia vatkasin vartin eikä vaan pysynyt kupissa. Sen sijaan huomasin roiskineeni laatikot, vaatteet, pöydän jalat ja lattian kahden metrin säteeltä valkuaisvaahdolla... Huoh, aina ei mene kuin strömsössä, mutta onneksi ei olla pahemmin siivottu! Ja laatikot voi ostaa muualta, uusia en ala tekemään.

Sellaisia tunnelmia tänne, mikäs teillä on meninki? Huomiseen! :)

Katri

Havuja ja hajamielisyyttä - 15. luukku

Kolmaskin adventti on kulunut kotinurkissa. Sen verran poistuimme takan lämmöstä, että haimme päiväkävelyllä havuja. Ja mies löysi E:lle oman pikku kuusen käydessään puunhakureissulla kotimetsissään. Vähän toispuoleinen, mutta haitanneeko tuo. Pikkukuusi on tarkoitus koristella vielä tänään - katsotaan jääkö havunvihreää pilkistämään lainkaan.

Adventtikynttelikköä piti vähän päivittää freshimmäksi, koska sammaleet olivat kuivuneet ruman näköisiksi. E oli kävelyllä noukkinut maahan pudonneita havuja ja pyysi saada jonkun kulhon, johon voisi tehdä pienen koristuksen, "että täälläkin olisi vähän jouluista". Hän kaivoi hienoimmat (ikivanhat ja susirumat) koristeet sängynaluslaatikoista ja sirottelee niitä nyt havuasetelmaansa. :) Se täytyy kyllä ikuistaa. Symppistä, miten lapset ottavat mallia aikuisten puuhista.

Pitkään himoitsemalleni TineK:n tyynynpäälliselle meinasi käydä köpelösti. Olin hypistellyt niitä jo kesällä duo-livingillä, mutta jäin miettimään, miten harmaa tyyny sopii harmaalle sohvalle. Nyt niitä oli enää yksi jäljellä ja se suorastaan huusi paikkaa sohvaltamme. 

Ehkä siinä raskausajan hajamielisyydessä on jotain perää, nimittäin tunnin päästä autolle kiiruhtaessani tajusin, että pieni paperikassi ei roikukaan enää kädessäni. Jouduin sitten soittelemaan muutamaan liikkeeseen ja juoksutin Stockmannin myyjääkin tarkistamaan naisten vessat... Olin varma, että se on lähtenyt sieltä jonkun onnellisen hyväkkään matkaan. Lopulta selvisi, että olin jättänyt sen Tigerin kassalle. Onneksi löytyi! :) Sopii harmaalle sohvalle kuin nenä päähän!

Sohva onkin ollut suosiossa tänään. Minulla on jalkapohjassa joku kramppi, ihan kuin jatkuva suonenveto, joka säteilee koko raajaan. Nyt alan kuitenkin tehdä salaattia iltaruoalle. Se voisi olla sellainen joulupöytäänkin sopiva, katsotaan kehtaako siitä vinkata täällä..!

Sunnuntaitunnelmiin! :)

Katri

(Piparkakku)mökkielämää - 14. luukku

Piparkakkutaloja tuli tänä vuonna kaksin kappalein. Minulla oli hieno visio piparkakkukylästä, mutta hahmotuskykyni tuntien ei ole yllättävää, että mitoitin mökit vähän turhan isoiksi. Sitten ne eivät mahtuneetkaan yhdelle alustalle ja ja ja... Tuli sitten parikin mökkimaisemaa.

Toiselle alustalle mahtuivat isoin mökki ja joulupukki porovaljakoineen, toiselle kaksi pienempää mökkiä ja myös metsän väkeä. Muistan, kun kotona piparkakkutalon sai syödä vasta loppiaisena, ja siihen asti se pölyyntyi ja kovettui pöydällä. Mitä järkeä siinä on? Jouluna näistä on jäljellä ehkä karkittomat eläimet...

Minusta kivoin vaihe piparkakkutalon tekemisessä on kokoaminen, E puolestaan taisi hieman pitää koristelusta. Omituista on, että minua rupesi ällöttämään karkit. Muutaman karkin jälkeen tuli hirveä hedelmähimo. Laskin syöneeni sinä päivänä yhteensä 4 omenaa, 4 mandariinia, 1 banaanin ja 1 granaattiomenan. Ja siis paljon muutakin, mutta hedelmien himo on nyt ihan hirveä. Mitään muita raskausajan ruokahimotuksia ei sitten ole ollutkaan. Olen jo tilannut mieheltä päivittäisen granaattiomenakuljetuksen synnärille, perattuna.

Mukavaa viikonlopun jatkoa! Tänään taitaa olla pizzapäivä - tuntuu siltä, että kaiken jouluisen keskellä tekee mieli vähän rikkoa kaavaa! :)

Katri

Tähtiä tähtiä - 5. luukku

Mikähän se on, mikä tähden muodossa viehättää? Jokin yhtäaikaa simppeli ja moniulotteinen... No, jotta ei mene turhan syvälliseksi, tyydyttäköön siihen tosiseikkaan, että silmää ne viehättävät. Viime vuonna näin useammassakin blogissa Fimo-massasta tehtyjä jouluaskarteluja. Ajattelin, että mattavalkoiset keraamisen näköiset tähdet sopisivat hyvin joulukuuseen ja muiden joulukoristeiden rinnalle ja viikonloppuna näinkin vastaavia Loviisan Aitassa, muistaakseni Bloomingvilleltä.

Fimo-massa on vähän turhan jäykkää lapsen muotoiltavaksi, joten E touhusi mieluummin muovailuvahoilla. Teimme eri kokoisia tähtiä ja koristelin niitä vähän E:n muovailuvahatyökaluilla. Massa piti muotonsa uunissa täydellisesti ja niistä tuli ihan kivan näköisiä! Noiden lasisten lintujen rinnalle ne ainakin sopivat kuin nenä päähän - ehkä ne vähän täydentävät toisiaan! Pikkutähtiä näkyi jo aiemmassa jutussa joulutähden rinnalla. Pienempiä tähtiä voi muuten laittaa toimittamaan myös pakettikortin virkaa!

Joulujutuista aivan toisaalle - meillä oli neuvolamaraton tänään. E:llä nelivuotisneuvola (kahden tunnin sessio) ja minulla rutiinikäynti. Kaikki hyvin meillä kaikilla kolmella! :) Olin vähän huolissani vauvan kasvusta, kun painoa on tullut vain kahdeksan kiloa, mutta terveydenhoitaja ei ollut huolissaan. Veikkasi reilua parikiloista.

Minä alan nyt tosissani miettiä huomisen menua ja kauppalistaa, jotta ei tarvitse hikoilla iltapäivän ryysiksissä varautumassa maailmanloppuun (kaupat kiinni yhden päivän ja ihmiset pelkäävät kuolevansa nälkään...).

Hyvää viikonloppua!

Katri

Närästää ja supistaa, myös nelivuotiasta! :)

Niin, ihana raskausajan vitsaus närästys on vaivannut jo monta kuukautta. Se tulee salakavalasti riippumatta siitä, mitä olen syönyt, mutta kuitenkin joka ilta. Olisi nälkä, mutta ei pysty syömään, kun kurkku on tulessa. Se pitää toki raskauskilot kurissa ihan kätevästi... Muistan ensimmäisestä raskaudesta, että närästys hieman helpotti silloin, kun vatsa laskeutui alemmas, mutta tässä raskaudessa vatsa ei oikeastaan missään vaiheessa ole ollut ylhäällä. Vanhan muijan löystyneet paikat... :D 

En muistanutkaan, miten vapaata riistaa raskausvatsa on kaikille ihmisille - jokaisella on tarve kommentoida sitä. Toiset sanovat, että "onpa se valtavan suuri", ja seuraava pällistelee, "miten se voi olla noin pieni". Päivittäinen (kivuton) supistelu on myös ollut kuvioissa jo ennen puoltaväliä, samoin kuin edellisessä raskaudessa. Se tuntuu minusta hauskalta! Onko se taas niin, että harjoitussupistuksilla ja synnytyksen nopealla etenemisellä olisi jonkinlainen yhteys? Muistan, että viimeksi kohdunkaula oli kypsynyt jo kuukausi ennen laskettua aikaa ja vauva oli ihan lähtökuopissa pitkään. Ehkä sen vuoksi ensimmäisen synnytys kesti vain neljä tuntia..

Aika huvittavaa, kun E:kin välillä ilmoittaa, että häntä niin kovasti närästää. Sitten hän lisää, että supistaa myös. :) On huivittavaa, miten hän yhdistelee asioita mielessään. Nauroimme vedet silmissä, kun hän yhtenä päivänä pohti supistelua: Kerran kesällä kävelylenkillä suuhuni lensi joku lentävä ötökkä ja nielaisin sen vahingossa. Ihmettelin sitä tietysti ääneen, mutta ei asiasta sen kummemmin juteltu. Sitten yhtenä päivänä viime viikolla ilman mitään aasinsiltaa hän pohti isälleen, että "Muistakko kun sillon kesällä äitin suuhun lensi joku ötökkä, niin onkohan sitä sen takia viime aikoina niin kovasti supistanut?!" Hän tietysti loogisesti ajatteli, että mahaan meni jotain eriskummallista, ja mahahan äidillä supistaa.

Parasta! Nelivuotiaalla on niin hyviä juttuja. Hauskaa viikonjatkoa! :)

-Katri

Lämmintä, pehmeää ja mukavaa päälle

Mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä mukavammin tekee mieli pukeutua. Mieluiten vetäisin päälleni töihin löysähkön/ laskeutuvan paidan ja neuletakin. Joudun pyörtämään puheeni raskaushousuista, kun kehuin aiemmin Mamalisciousin äitiyshousuja niiden matalamman resorin vuoksi. Loppuraskaudesta huomaan, että matalalle jäävä resori vain ryppyyntyy vatsan alle ikävästi. Toisaalta pääasia, että housut pysyvät ylhäällä ja ne eivät purista. :) Yleisesti en pidä normaalista resorista, koska se tuntuu ällöttävän paksulta peittäessään koko vatsan, mutta näin ison vatsan kanssa se tuntuu kuitenkin paremmalta vaihtoehdolta.

Tarkennus ei näköjään oikein onnistunut ja kuvasta tuli aika sumea, mutta olennainen, eli pinkeä vatsa erottuu! Hoksasin muuten, että en ole ostanut yhtäkään raskauspaitaa tai muuta yläosaa! Tuo musta ohut Vero Modan paita on yksi lemppareistani. Siinä on edessä laskokset ja sivuilla rypytykset, laskeutuu kauniisti. Ja nyt ison vatsan kanssa olen sitonut mustan kangasnauhan ylävatsalle, jotta en näyttäisi ihan tasapaksulta muumilta. Benettonin villaneuletakki on pysynyt uskomattoman hyvänä puolitoista vuotta, vaikka ostaessani epäröin villan käytännöllisyyttä.

Ai niin, päätin myös lakata piileskelemästä salanimen takana. En koskaan oikein tottunut tuohon Kaati -lempinimeen. Ajattelin myös, että ne, jotka minut tunnistavat, varmasti tietävät jo oikean nimeni. Varmaan jossain vaiheessa tulen kaapista ulos vallan, mutta tällainen asteittainen esiintulo ehkä sopii arkajalalle paremmin. :)

Mukavaa uutta viikkoa! Meillä se on alkanut aika leppoisasti ja minusta tuntuu, että jos iltaisin nököttäisin vähänkin kauemmin nojatuolissa, kotiloituisin tähän paikkaan.

-Katri

Pienokaisen ekat

Olen ihmetellyt, miten hyvään jemmaan olen säilönyt esikoisen pienimmät vaatteet, kun ne eivät tule vastaan missään komerossa. (Ja välissä on muutettukin.) Tulin siihen tulokseen, että tilanpuutteen vuoksi taisin myydä kirppiksellä suuren osan, ja parempia olen jakanut lainaan sinne tänne. Saimme onneksi oikein kattavan paketin pieniä vaatteita serkultani, joten en aio kovinkaan montaa pikkunuttua hankkia upouutena. Mitä nyt muutaman söpöilyvaatteen ehkä..! :)

Vauvanvaatekuume nostaa kuitenkin välittömästi päätään, jos sattuu eksymään lastenvaateosastolle. Jokin hullu hypistelyvimma siellä iskee, erityisesti KappAhl:in newbie-malliston keskellä pyöriessä. Ota 3 maksa 2 -tilaisuus täytyi toki käyttää hyödyksi, joten valikoin (no juu, siinä meni puoli tuntia) pienelle pipon, farkut, ja housut. Puolustaudun, että homma olisi varmaan ollut helpompi, mikäli mieleisistä unisex-vaatteista olisi ollut kokoja jäljellä... Myyjä kertoi malliston olevan niin valtavan suosittu, että koot ehtivät aina loppua ennen uuden erän saapumista.

Emme tiedä varmaksi, odotammeko perheeseen pikkuveljeä vai pikkusiskoa, koska ultrissa kanta on vaihtunut molempiin suuntiin. Raskaus on ollut hyvin samanlainen kuin viimeksi, ja myös maha on mielestäni lähes identtinen. Muut ihmiset tosin ovat kovin varmoja: ilmiselvä poikavatsa, koska maha on kuin jalkapallo suoraan edessä - takaapäin raskautta ei kuulemma huomaa. Sama laulu oli viime kerralla, tosin silloin tiesimme odottavamme tyttöä. Eräs nainen veikkasi tyttöä ylähuuleni muodosta (!) päätellen. Ja kun olen maininnut närästyksestä, ovat ihmiset heti tytön kannalla.

Tässä vain pari vanhan kansan viisautta sukupuolen päättelyyn. Kiinnostaisi kuulla, mitkä ovat omituisimpia kuulemianne arvailuja syntymättömän lapsen sukupuolesta?

Vaakaraita pyöristää...

Tiedättekö niitä pitkällä pystyviivalla ja  pystyraita hoikentaa -tekstillä varustettuja t-paitoja, joita suomalaisessa torikuvassa valitettavan usein näkyy kaljamahaisten miesten päällä? Ensin ajattelin hommata itselleni sellaisen, mutta päädyin kuitenkin rohkeasti uimaan vastavirtaan.

Tällä hetkellä miellyttävin vaate on Vilan raidallinen mekko, ihan normimallistosta siis. Ihmettelen kyllä, miten tuo voi istua "normaalivartaloiselle", koska minun vatsaa tuo S-koko ei kiristä mitenkään. Tuo oli huippulöytö hintansakin puolesta (muistaakseni 24,95 €)! Jalassa ne ihanat Mamaliciousin housut, joista kirjoitin aiemmin. Parasta on, kun mistään ei purista, vaikka toki vaihdan oloasuun hetimmiten kotiin tultua.

Taustalla tapahtuu: tuleva isosisko testaa vauvan sitteriä ja on tehnyt olonsa oikein mukavaksi. Painoraja taisi juuri tulla vastaan...

On siinä raidoituksen vaikutuksessa jotain perää... Myönnän, että vatsa näyttää ehkä vieläkin suuremmalta tuon mekon kanssa, mutta onneksi siitä ei tarvitse nyt välittää! :) Ja kyllä vaakaraita jaksaa aina miellyttää silmää, vai mitä?

Kun takki ei mahdu kiinni...

Alkaahan se talvikin sieltä tulla! Viime viikkoina (paitsi edellisenä, huih!) on ollut niin lämmin, että olen kulkenut vallan ponchossa töihin. Syystakit eivät mene kiinni, ja villakangastakkia ei oikein ole vielä viitsinyt käyttää. Tosin eivät mene nekään kiinni kokonaan, mutta ajattelin tehdä jotain pieniä napinsiirto-operaatioita, jotta ei tarvitse varsinaista raskaustakkia ostaa...

Olin ajatellut jotain ponchon tapaista päälle heitettävää, ja Karlan postaus tästä kätevästä vaatekappaleesta sai vauhtia rattaisiin. Kolusin vaikka mitä kauppoja, mutta kaikissa ponchoissa oli joku vika - liikaa hapsuja, väärä väri, omituinen leikkaus, lötkö materiaali, ei kaulusta... Kunnes näin tämän ja olin varma sen ihanuudesta ennen kuin edes sovitin! Muistelin kaupassa, että eikös Karla sanonut ponchonsa olleen löytö vuosien takaa ja ajattelin, että ei tämä voi sama olla, kun en merkkiäkään muistanut. Noo, sama poncho oli kyseessä, ja ilmeisen suosittu näytti olleenkin. Ehdin napata rekin viimeisen yksilön! Nyt viileämmillä keleillä olen käyttänyt tätä nahkatakin päällä. Äärimmäisen kätevä!

Tukka on muuten heitetty kätevälle pikanutturalle Pinterestin syövereistä löytämäni ohjeen avulla. Check it out! Ihanaa uutta viikkoa, nyt saa käpertyä lämpimiin!

Grenade

Hei tunnethan tämän herkun?

Granaattiomenat ovat nyt ihan parhaimmillaan! Kilohinta on pudonnut alle puoleen normaalista, joten nyt sesonkiaikaan niillä kannattaa todella herkutella. Näihin tulee kertakaikkinen himo... Toimivat myös karkinkorvikkeena.

Koska granaattiomenan käsittely ei ole maailman miellyttävintä puuhaa vähän kärsimättömälle (ja vielä raskaana olevalle) ihmiselle, karsin koko ompun siemenet kerralla kulhoon ja laitan jääkaappiin. Siten niitä on helppo napsia sellaisenaan, tai laittaa salaatin tai jugurtin ja myslin päälle.

Granaattiomenan siemenet ovat oikea silmänilo salaateissa ym. kylmissä ruoissa, mutta ennen kaikkea ne ovat ihanan makeita nyt. Siemenet raksuvat suussa hauskasti. Mehukkaan pallukan sisällä on kovempi siemen, mutta mitäpä tuo haittaa... Jatkuvasti tekee kuitenkin mieli heittää uusi satsi suuhun! :) Käsittääkseni granaattiomena on myös varsinainen terveyspommi... Mm. C-vitamiinia, B5 ja B9 -vitamiineja sekä foolihappoa (erityinen vitamiinipommi siis raskaana oleville). Jos haluat perehtyä asiaan paremmin, niin lukaisepa granaattiomenasta vaikka täältä ja täältä. Muussa tapauksessa halkaise neljään osaan, koputtele tai koverra siemenet kulhoon, mene sohvalle ja ala napsia!

Teemaan sopii tietenkin Bruno Marsin Grenade, joka jaksaa laulattaa aina vaan. Jos olet yksin kotona (tai kehtaat muuten vaan), vedä kovaa ja tunteella! :) Ihanaa viikonloppua!

Vatsa ennen viimeistä kolmannesta

Miten viimeinen kolmannes voi startata jo? Havahduin tähän todellisuuteen muistaessani, että ensi viikolla on aika TYKS:iin verenohennuslääkityksen aloitusta varten. Meillä kulkee suvussa sellainen pieni geenivirhe (FV:n geenivirhe, APC-resistenssi), että trombiriski on hieman suurempi, kuin tavallisesti. Ja kun raskaus altistaa muutenkin veritulpille, niin tässäkin raskaudessa aloitetaan Klexanen piikitys viimeisellä kolmanneksella varmuuden vuoksi. Minulla ei ole koskaan ollut mitään verisuonitukoksia, eikä mitään oireita geenivirheen vuoksi, mutta koska asia on tiedossa, on se huomioitu raskauden seurannassa.

Kuitenkin, vatsa on alkanut painaa nyt todella tuntuvasti. Istuminen onnistuu takakenossa ja toisaalta seisominen alkaa olla raskasta, koska välillä pitkä seisominen alkaa heitättää. Vielä pitäisi melkein 2 kuukautta jaksaa töissä... En yhtään muista, että ensimmäisessä raskaudessa olo olisi ollut näin tukala näin aikaisin. Iltaisin närästää, vaikka vatsa ei edes vielä ole korkealla. Noo, onhan tässä loppusuorassa paljon hyvääkin - vauvan liikkeet tuntuvat ja näkyvät, vatsa venyy ja tärähtelee potkujen voimasta.

Pitäisi ehkä alkaa miettiä, onko meillä kaikki vauvaa varten. Jotenkin oletin, että kaikki löytyy entuudestaan, mutta sitten muistin, että paljon on annettu poiskin. Ja missähän on esimerkiksi äitiyspakkauksesta saatu makuupussi? Olisi ehkä järkevää penkoa kaappeja ja laittaa paikkoja kuntoon, kun vielä jaksan. Tuleva isosisko on niin innoissaan, että olisi halunnut nukkua vaunukopassa ja pukee jatkuvasti pieniä bodeja päälleen! :) Eli kun minä järjestän, niin hän levittää!

Torstaisiivous tehty, viikonloppu tuntuu jo alkaneen!

Mineraalimeikeillä hyvä iho?

Maanantaita!

Heti viikon alkuun hieman pohdintoja kosmetiikasta... Tutustuin luonnonkosmetiikkaan ja mineraalimeikkeihin pari vuotta sitten tuttavan suosituksesta. En ollut lainkaan ollut kiinnostunut luonnonkosmetiikasta aiemmin, koska en vaan "törmännyt aiheeseen", enkä ollut kyseenalaistanut kosmetiikan kemikaaleja. Kuitenkin kun hän selvitti minulle muutamia perusasioita ja perehdyin hieman aiheeseen, alkoi luonnollisempi vaihtoehto houkutella.

En varmasti olisi tutustunut näihin mineraali-ihanuuksiin koskaan, jos en olisi käynyt liikkeessä "koemeikissä". Olin tottunut käyttämään "nestemäisiä" meikkivoiteita, jotka levitettiin sienellä, joten olin todella skeptinen mineraalimeikkien suhteen - miten pelkkä hieno jauhe voisi levittyä iholle tasaisesti ja peittää ihon virheet ja punakkuuden? Varsinkin ennen minulla oli todella punoittava iho, ja erityisesti poskilla oli paljon näppyjä.

En tiedä, onko luonnonkosmetiikan käytöllä ollut merkitystä näppyjen ja punoituksen radikaaliin vähenemiseen, mutta en keksi sille muutakaan selitystä. Barefaced Beauty:n mineraalimeikit ovat 100 % luonnonkosmetiikkaa. Niissä ei käytetä mitään kemikaaleja, parabeeneja, öljyjä, alkoholia, talkkia, eikä esim. synteettisiä väriaineita. Tavallisissa meikkivoiteissahan on mm. synteettisiä öljyjä, jolloin iho ei pysty hengittämään kunnolla. Ja jos meikkivoiteessa on öljyä ja vettä, on lisäksi on pakko käyttää emulgaattoreita, jotta nämä sekoittuvat keskenään ja vielä säilöntäaineita säilyvyyden parantamiseksi. (Luonnonkosmetiikassakin on toki voidemaisia meikkipohjia > silloin öljyt, emulgaattorit ja säilöntäaineet ovat luonnollisia.) Lue lisää esim. Jolien sivuilta, erityisesti kohta Mitä eroa on luonnonkosmetiikalla ja tavanomaisella kosmetiikalla?, joka selvittää asian kattavasti. Itse en ole mikään asiantuntija.

Luonnollinen mineraalimeikkipohja on siis nerokasta! Ei tarvita mitään ylimääräistä, ainoastaan louhittua mineraalia. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta minulle on riittänyt se, että meikki toimii. Aluksi minulla oli vaikeuksia levittää meikkipohja kabukilla (tuolla isolla sudilla). Silloin meikki jäi epätasaiseksi eikä pysynyt iholla kunnolla. Onneksi kyse oli vain omasta harjaantumattomuudestani ja kävinkin liikkeessä näyttämässä ongelmaani ja saamaan kädestä pitäen opastuksen meikkipohjan levitykseen. Muuten - en olisi pystynyt valitsemaan oikeaa sävyä pelkän värikartan avulla, joten visiitti liikkeeseen oli ehdoton. Greenlipsiltä saa myös tilattua pieniä testikokoja, jos ei pääse käymään paikan päällä.

Kuva

Käytän sekä mineraalimeikkipohjaa, että päälle huiskittavaa viimeistelypuuteria. Monen mielestä viimeistelypuuteria ei tarvitse, koska meikkipohja pysyy kiiltämättömänä ilmankin, mutta minusta se viimeistelee meikin kivasti. Se on kuin ohut huntu pohjan päälle. Lopuksi BareFace Beautyn mineraaliposkipunaa, joka antaa ihanan hehkun kasvoille. :)

Tavallisella kosmetiikalla en ikinä saanut näin tasaista, pysyvää ja luonnollista pohjaa. Iho ei näytä pakkeloidulta, mutta silti virheet peittyvät tehokkaasti. Jos on tarve, niin mineraalimeikkipohjaa on äärimmäisen helppo korjata - sen kun levittää uuden kerroksen meikkipohjaa päälle ja meikki näyttää taas uudelta. Näin olen tehnyt, jos olen lähtenyt illalla ulos, mutta esimerkiksi työpäivän aikana meikkiä ei tarvitse ikinä korjailla.

Siis jos joku vielä epäröi luonnollisten mineraalimeikkien kanssa, niin kehotan ehdottomasti testaamaan. Oikeastaan en keksi mitään syytä olla kokeilematta! Satsaa kuitenkin myös kabukiin ja opettele tekniikka - tavallisella "puuterihuiskulla" et pysty levittämään mineraalimeikkipohjaa siististi.

Tulipa raapustettua, ja paljon jäi varmaan vielä kertomatta.. Ehkä joskus saan aikaiseksi tehdä ennen-jälkeen kuvat? Jos testaatte näitä, niin jakakaahan kokemuksia kommenteissa!

Reipasta alkavaa viikkoa! Heh, itse juuri stoppasin kuntosalin kuukausimaksun, että ei paljon reippailla... Pelkään jumppakäyntien jäävän nyt aika vähälle, kun jatkuvasti supistaa, vaikkakaan ei kivuliaasti onneksi.