Pelkkää ravintoa vai ilo arkinen?

Yhteistyössä IKEA

Viime aikoina on monen kanssa tullut juteltua ruoan merkityksestä itselle. Joku ihmettelee, olenko aina ollut kiinnostunut ruoanlaitosta ja toinen toteaa samaan hengenvetoon, että ei vaan nappaa. Vaikka arjessa ruoka ei aina todellakaan ole mitään makujen sinfoniaa, niin pelkkänä tankkaamisena en osaa ruokaa ajatella. Rakastan makuja, ruoan rakenteita ja sitä, kun eri elementit sekoittuvat ihanasti suussa!

Oma kiinnostus ruoanlaittoon on varmasti tullut kotoa, koska äiti teki aina kaiken alusta asti. Meillä oli aika itsestään selvää, että lapset osallistuvat ruoanlaittoon, pöydän kattamiseen ja siivoamiseen. Sillä meiningillä olemme itsekin ajatelleet lapset kasvattaa - ajattelemme, että jos lapsia ei ota mukaan silloin kun he innoissaan olisivat osallistumassa, niin on varmaan turha odottaa että teini-ikäisellä yhtäkkiä syttyisi omatoimisuuden kirkas lamppu palamaan. 

Näin kevään kynnyksellä IKEA kutsui minut kertomaan ajatuksistani ruokaan ja sen alkuperään liittyen. Minulla on aina ollut jonkin sortin viljelmät, oli koti sitten pieni pimeä vuokrakaksio, jonka kaikki ikkunat olivat pohjoispuolella (se oli vähän turhan haasteellista) tai pieni rivitalon piha. Nyt voimmekin puutarhuroida ihan mielin määrin! Kasvun ihme on jokakeväinen ilo, ja samalla minua on aina kiehtonut se, että voi nähdä konkreettisesti kättensä jäljet kasvimaalla ja myöhemmin lautasella. Kaikenlisäksi se on juuri niin puhdasta kuin itse haluaa, huolehtimalla lannoituksesta ja kasvinsuojelusta.

Lapsethan tykkäävät kaikesta sotkuisesta ja ovat vähintään yhtä innoissaan kasvun ihmeestä kuin tällainen joka asiasta tohkeissaan oleva isompi ihminen... Meillä on tapana laittaa aina edes jotain pientä itse esikasvatukseen, vaikka niistä ei mitään kunnollisia taimia tulisikaan. Mutta näin saamme pienen varaslähdön kasvukauteen, koska kasvimaalle ei voi ihan vielä suorakylvää mitään.

Eskarilainen on jo tottunut kasvattelija - ainakin porkkanoita ja kesäkurpitsaa meillä on ollut pienelläkin kasvimaalla joka vuosi. Ne eivät oikeastaan voi epäonnistua... Kesäkurpitsan siemenet ovat kaikenlisäksi oikein sopivia lasten kylvettäväksi, koska ne ovat niin isoja.. Hieman liikaahaan niitä meni per purkki, mutta kuten sanoin - pääasia ei ole lopputulos vaan se, että saa itse kokeilla. Taimia saa puutarhaliikkeistä parilla eurolla ja valtaosan mekin laitamme suoraan kasvimaalle sitten kun maa on lämmin. Voi sitä riemun määrää, kun voi hakea itse kasvattamiaan porkkanoita kasvimaalta! Tuntuu, että se auttaa nirsoiluunkin jonkin verran.. Näin on helppo myös jutella ruoan alkuperästä lasten kanssa... Kauhukuvani olisi, että lapset kuvittelisivat, että ruoka tehdään tehtaassa. Tai no, kyllähän sitä pitkälti tehtaissa jo tehdään, mutta oma luonto ei oikein anna periksi einesten suhteen...

Muuten, IKEAssa oli vaikka mitä puutarhajuttuja jo! Siemeniäkin on tulossa ihan näinä päivinä, vaikka niitä en vielä ehtinyt saada mukaani. Yhteistyön puitteissa sain hakea vähän puutarha- ja kasvatusinspiraatiota, ja tuo BITTERGURKA amppeli osoittautuikin aika käteväksi ja monitoimiseksi kapistukseksi - kylvöhommat odottelevat siinä lämpimämpiä kelejä ja yrttejä on helppo kastella. Minun oli tarkoitus laittaa se roikkumaan keittiön katosta, mutta unohdin, että meillähän on yläkaapit edessä. Mies visioi heti, että tuohan olisi kiva kesätuliainen myös - tyylikäs amppeli täyteen yrttejä (joko itse kasvatettuina tai kaupan ruukuissa)! Erittäin hyvä ajatus minusta... Myös PROPPMÄTT leikkuulauta ja BLANDA BLANK kulho ovat IKEAsta. 

Puuhakasta sunnuntaita teille - niin tosi viherpeukaloille kuin kevytkasvattelijoillekin! :) (Aina voi edes jotain pientä idättää. Eilen ravintolassa annoksen päällä oli tillin versoja, mielettömän maukkaita! Täytyykin laittaa myös niitä pikkuisen, ihan vaan arkiruoan iloksi nypittäväksi.)

Kasvatetaanko teillä jotain?

* Osa postauksen tuotteista on saatu blogiyhteistyön merkeissä

FB | IG

Katri

Ulkotakan kevätkorkkaus

Huhtikuun ensimmäinen, just hyvä päivä kaivaa ulkotakka esiin ja korkata terassikausi. Hirveä hinku mennä ulos töiden jälkeen, kun aurinko pilkisti esiin ja saimme esimakua lämmittävästä kevätauringosta. Torstai-illan kauppapaniikissa olin hätäpäissäni mennyt tyrkkyyn ja ostanut perjantain iltapalaksi kunnon mättöä - hodarisämpylöitä ja nakkeja, joten tulipa mieleen että nyt olisi hyvä hetki ottaa ulkotakkakin talviteloilta!

Kyllä kelpasi lapsille grillata nakkeja ja mutustaa hodareita rennosti ulkona. Ihan mukava oli kuunnella kevätlintujen viserrystä ja hyvin tarjennuttiin. 

Isäni oli bongannut jostain rottinkituolin ja tokihan se meidän terassille passasi. Pyöriikin vielä mukavasti! Siitä tulee varmasti yksi terassin varatuimmista paikoista.. Naapurin kanssa mietiskelimme sopivaa terassivaatetusta.. Jokin valtavan iso ja pitkä nauletakki, johon voi kunnolla kääriytyä.. Oi että, en malta odottaa niitä viileneviä kesäiltoja!

Aurinkoista viikonloppua!

***Blogi Facebookissa ja Instagramissa

Katri

Arki vie

Kuinkahan on, viekö arki minua vai minä arkea? Aikataulusta toiseen ja muistettavien lista pyörii alituiseen päässä. Töiden jälkeen kauppaan väsyneiden lasten kanssa ja se sama vanha virsi, mitäköhän syötäisiin tänään? Entä viikonloppuna? Ja vielä alkuviikonkin ruoan voisi miettiä, jotta ei tarvitsisi viikonloppuna käydä kaupassa. 

Millainenkohan olisi "päivä meidän mukana -postaus? Vaikea kuvitella, millaisia kuvia tulisi aamuhärdelleistä ja vitkasteluista ensin vaatteita pukiessa, sitten ruokapöydässä, hiusten harjaamisessa jne... Entä kaksivuotiaan "mää isse, isse!!" heittäytymiset milloin mistäkin tragediasta? Aika huvittavia tilanteita välillä... 

Viikonlopulta odotan vähän kasvatushommia ja pihaa olisi tarkoitus saada vähän kuntoon. Kohtahan sitä voi aloittaa jo terassikautta, joten paras laittaa vähän paikkoja kevätkuntoon, jotta voi sitten heti ottaa ilon irti säiden salliessa! 

Kuvituksena arkiaamujeni komentokeskus - samalla kun meikkaan tässä voin huudella kaiteen yli ruokapöytään ohjeita noniin, ota vaan seuraava lusikallinen, älä sörki toisen lautaselle, miten sujuu?, otatteko lisää maitoa?, ei, nyt ei oteta kaakaota jne jne... Hienoahan se olisi istua aamiainenkin rauhassa yhdessä, mutta kyllä arkiaamut ovat ihan toista. Siksi tykkäänkin niin kovin tuosta kampauspöydän ruuhkavuosiprintistä: Time and silence are the most luxurious things today. 

Hyviä hetkiä loppuviikkoonne - niitä hiljaisia ja rauhallisiakin! 

FB | IG

Katri

The kaluste ja pohdintoja tyylien sekamelskasta

Helou! Mites pääsiäisenpyhät? Kirjoittelin viimeksi olemattomasta pääsiäisestämme, ja sillä linjalla ollaan todella pysytty.. Käytiin vähän ihmettelemässä Heurekaa ja nukuttiin lähestulkoon kellon ympäri. Aamulla saatiin kahden tunnin keskustelu aikaan, kun eskari-ikäiset yrittivät keksiä selitystä sille, miten pöydälle oli ilmestynyt valtava pääsiäismuna täynnä pienempiä pääsiäismunia... Ihanaa huomata, että mielikuvitus lähtee vielä helposti niin valloilleen, kun sitä vähän ruokkii! 

Hei mutta asiaan - oblik.fi:n Jutta haastoi minut miettimään kotimme tärkeintä kalustetta - the mööpeliä, tai miksi sitä sitten nimittäisikään. Totesin heti haasteen saatuani Jutalle suoraan, että tästä tulee vaikea.. Todella vaikea haaste. Haasteisiin tarttuminen saattaa muutenkin usein venyä, sillä olen tottunut kirjoittelemaan fiilispohjalta. Siltä, miltä milloinkin tuntuu, ja mitä on tullut kuvattua. Haasteet ovat kyllä aivan ihania, koska silloin tulee mietittyä ja analysoitua asioita vähän tarkemmin! Ja tietysti myös siksi, että onpa mukavaa tietää, että joku on ajatellut juuri minua ojentaessaan haasteen tähän osoitteeseen! Kiitos niistä! Alitajunnassa minulla on työstettävänäni seuraavatkin haasteet, jotka paljastavat blogini tarinan sekä mikäli uskallan - #husbandtag, jossa mies vastaa kysymyksiin minusta. Ymmärrätte varmaan, miksi sen tekeminen on viivästynyt.. :)

Mutta se, miksi tämän teko on kestänyt.. Meillä on kaksi aivan ihanaa kalustetta, joista en oikeasta osaisi luopua. Muut mööpelit ovat todella vain huonekaluja. En ole koskaan ajatellut, että jostain tavarasta luopuminen olisi vaikeaa. Meillä ei ole arvokasta designia, ei tavaraa, johon olisi säästetty eikä sen koommin huutokaupoista tai nettikirppareilta löydettyjä helmiä. Kotimme kauneimmat yksilöt ovat puoli vahingossa löytäneet meille tiensä. Ne ovat aina olleet näkyvilläni, mutta ne ole aiemmin osannut niitä katsoa sillä silmällä. Oma tyyli on alkanut löytyä vähitellen. Se kulkee jossakin selkeän skandinaavisen ja pehmeän kustavilaisen välillä, olematta kuitenkaan kumpaakaan. En osaisi nähdä kotiamme puhdaslinjaisen, graafisen minimalistisena sen paremmin kuin maalaisromanttisen, koukeroisen  rönsyilevänäkään, mutta tällaisena ripauksella vanhaa höystettynä tyylien sekamelskana se on juuri meidän koti. 

Minähän ihastun hirveän helposti kaikkeen kauniiseen, kun se vaan toimii ympäristössään. Tajusin oman tyylien sekamelskani silloin, kun haaveilimme tulevasta kodistamme ja näytin aina välillä miehelle kuvia lehdistä tai blogeista... Tapansa mukaan hän aika harvasanaisesti niitä kommentoi, mutta kerran tokaisi, että hänen on todella vaikea päästä kärryille siitä, millainen koti olisi minusta kaunis. Silloin ymmärsin - välillä ihastelin täysin valkoisia koteja, välillä hillityillä väriläiskillä  ja isoilla ikkunoilla maustettuja 70-luvun koteja, välillä korkeiden huoneiden, värikkäiden kakluunien ja leveiden ikkunalautojen höystämiä puutalokoteja (joissa kuulemma vetää niin paljon että olivat pois laskuista), milloin maalaisromanttista runsautta ja milloin luonnonmateriaalein sisustettuja mummonmökkejä. Oma linja on tainnut alkaa löytyä, mutta edelleen pointtina taitaa olla se, että kaikki toimii ympäritössään. 

Nämä isovanhemmiltamme saadut kalusteet ovat olleet minulle lähes näkymättömiä ennen oman sisustustyylin löytymistä. Muistan tuon tummanruskean isomman lipaston isovanhempieni mökiltä - siellä säilytettiin pelejä ja lehtiä, mökillä kun vietettiin lapsuuden kesinä paljon aikaa. Sisällä on samat kirjavat hyllypaperit kuin aikoinaan, ja ovessa äidin nelisen kymmentä vuotta sitten liimaamat Aku Ankka -tarrat. Taisivat silloin olla kiven alla. 

Lipasto on matkannut sukuuni aina Karjalasta asti evakkojunalla, ja vaaleamman ruskea lipasto puolestaan on toisen mammani ensimmäinen omaan kotiinsa ostamansa kaluste. Nuo lipastot tuntuvat kantavan mukanaan niin voimakasta elämänkokemusta, että ne tuovat ryhdin näihin tiloihin. 

Näiden kahden mööpelin välillä en sitten pystykään tekemään paremmuusjakoa - the kalusteen jalustan jakavat meillä nämä kaksi kuningatarta.. Toisaalta, ei ole edes syytä asettaa heitä (kyllä, turkulaisittain puhuttelemme he-pronominilla myös kalusteita) napit vastakkain lainkaan...

Entä teillä? Haasteiden luonteeseen tuntuu kuuluvan se, että jaetaan ajatuksella eteenpäin, mutta mielelläni kuulisin muitakin tarinoita! Haastan mukaan ainakin Saijan, Hannan ja Sirpan, sekä juuri sinut, joka koet tämän haasteen omaksi jutuksesi!

Loppupääsiäinen kuluukin tehden puita ensi talven varalle.. Mikäs sen parempaa kuin raittiinilman myrkytys näin lomalle! ;)

FB | IG

Katri