Kesälomatilinpäätös

Mihin se meni? Kesäloma, pidempi kuin koskaan aiemmin. Kuukausi yksin lasten kanssa, pari viikkoa vielä sen jälkeen kaikki yhdessä. Aika pitkälti se meni ihan tuikitavallisiin päiviin aamupaloineen ja päiväunineen, lounashässäköineen (jotka kyllä ulkoistin jollekin ammattilaiselle usein) ja ulkoiluineen. Rantapäivinä sännättiin rannalle ja pilvipäivinä pyörittiin joko kotinurkissa tai toisten nurkissa. Onneksi muillakin oli loma, lapsilla leikkiseuraa ja vanhemmilla juttuseuraa. Tuli ihan hoitovapaa-ajat mieleen, niin hyvässä kuin pahassakin.. :) Pidempi hoitovapaa ei olisi ollut minun juttuni. Tuntui, että tarvitsen jotain muutakin kuin sitä keittiön ja pihan välin kulkemista, omia juttuja ja tilaisuuden käydä kääntymässä jossakin muualla. Nimenomaan tilaisuuden, nimittäin toisaalta huomaan usein, että sitten kun voisin tehdä jotain yksin, en malttaisi lähteä kotoa ja lasten luota minnekään. Olen työstänyt tässä kesän aikana myös ajatuksen tasolla pientä elämäntaparemonttia... Heh, ihan ajatuksen tasolla!! Rupesi itseänikin naurattamaan... Siitä lisää kun saan ajatukseni muotoiltua.. Mutta toisaalta, tämä elämäntapamuutos onkin pitkälti korvien välissä, joten sietää sitä ajatellakin.

 

 

 

 

 

Joka tapauksessa, yksi kesän oivalluksistani liittyi luontoon. Se on meidän rauhan paikkamme. Kesällä käytiin paljon pienillä päiväretkillä lähialueen metsiin ja yövyttiin pari kertaa kansallispuistoissa teltassa. Siitä jäi kyllä valtava retkeilykaipuu, aina on uusi reissu mielessä. Pienempi on oppinut lähestulkoon kuivaksi, joten nyt on jo helppo lähteä. Alennusmyynneistä on etsinnässä isompi teltta, jotta mahduttaisiin kaikki oikeasti vierekkäin nukkumaan... Nyt se on sellaista osa poikittain, mies kulmasta kulmaan, pienin jossain jalkopäässä ja esikoinen kaikki raajat levällään...

 

 

 

Otettiin myös aikuisten aikaa, lähdettiin kaverin kanssa keskiviikkona yksille jokilaivoille ja tultiin neljältä kotiin. Loppuillan vesikuuri teki tehtävänsä ja kasilta ylös lasten kanssa, ei olisi edes huomannut mitään! Nuorena jaksaa... Vietiin lapset mummilaan ja lähdettin Ruisrockiin, pyöräiltiin aamuyöstä kotiin 25 km kilpaa auringonnousun kanssa. Vietettiin ihana miniloma Tampereella ystäväperheen kanssa. Sanottiin ystäville, miten hienoa on että he ovat meidän elämässä. Todettiin, että pitäisipä nähdä useammin, ja tehtiin suunnitelmia syksyn illanistujaisista.

 

Käytiin mökillä ja muisteltiin lapsuuden kesiä. Sitä kun vaan uitiin koko kesä ja syötiin jäätelöä. Hölläsin aika lailla kaikesta. Vanhat hyvät periaatteeni mm. nakkien ja jäätelön suhteen saivat jäädä jonnekin odottelemaan muita aikoja. Miten niin ei voisi ottaa jäätelöä lähes joka päivä? Kesä on vain kerran vuodessa ja kun näen noiden suurten silmien pyöristyvän äärimmilleen ja poskien venyvän jäätelöä myöden niin kyllä siinä tällainen heikkomielinen äiti taipuu.. Kaverini tietävät, että minulla on/on ollut kummallisia "hyvä äiti" periaatteita, joista valtaosalle olen taipunut kun elämä on osoittanut toista kuin oppaat.. Jotkin periaatteet joutavat romukoppaan, joistakin yritän pitää kiinni, joistakin täytyy luopua. Liika kaiken ajatteleminen ja kriittinen tarkastelu jos mikä minua stressaa. Kaikessa ei tarvitse olla niin tarkka ja tiedostava (voi miten inhoan tuota sanaa, mutta en keksinyt parempaa kuvaamaan sitä, miten kaikessa syömisessä, kasvatuksessa ym on aina joku varjopuoli, josta pitäisi olla tietoinen), kaikkea ei tarvitse tehdä itse, ja olennaiset asiat tietää sydämessään, niistä ei tarvitse kipuilla.

 

 

 

Tänä iltana olen katsellut näitä kuvia ja kirjoittamisen myötä pohtinut taas niin syviä. Minun piti ensin postata kevyesti Nauvon reissun kuvista, mutta kas kummaa teksti lähti taas liian asiapainotteiseksi. En näköjään osaa kirjoittaa vain kepeää päiväkertomusta! :) Spotifysta soi joku juuri tähän mielentilaan sopiva soittolista ja meinaan pakahtua noihin palleroihin, ja kaikkeen kiitollisuuteen. Tähän elämään.

 

Ihanaa arjen alkua kaikille! Tällaiselle arki-ihmiselle se on oikeasti aika ihana juttu. Sen kun vaan muistaisi niinä hetkinä kun jääkaapin, ruokapöydän ja tiskikoneen välin kulkeminen ottaa pannuun..!

 

FB | IG

 

Katri

Rimakauhu

Kesä on hurahtanut ihan yhtäkkiä loppupuolelleen. Tai ei sanotakaan niin.. Elokuuhan on yleensä mitä kauneinta kesää. Kaikki on vehreänä, illat ovat lämpimiä ja ihmisten silmissä tuikkii vielä kesäilo. Kesä on vienyt mennessään ja blogi on ollut ihan hiljaisena 6 viikkoa. Blogin Facebook ja Instagram ovat sentään kertoneet, että hengissä ollaan, sillä enhän minä kuvaamatta osaa olla. Ne ovat mukavan nopeita jakaa pieniä juttuja, kun ei jaksa viedä kuvia koneelle ja kirjoittaa koko postausta.

Järjestäessäni kaappeja (ne vähät mitä olen tässä lomalla tössötellyt) olen kai samalla yrittänyt järjestää päätäni ja ajankäyttöänikin. Vuorokauden tunnit riittävät johonkin, ja varsinkin kesäiltoina ne ovat menneet muuhun. Ihan vaan kaikkeen elämiseen. Syksy tuo tullessaan myös esikoisen koulun alkamisen ja taas hieman uudenlaisen arjen. Mietin, miten se perusarki läksyineen alkaa rullata, miten sovitan sivutyöt myöhäisiltoihin ja miten organisoisimme paremmin kaiken sälän, joka välillä aiheuttaa aivan tarpeetonta stressiä ja unohduksia.

 

Mietin onko tässä enää edes paluuta... Olen nimittäin nyt onnistunut myös kehittelemään itselleni jonkinasteisen rimakauhun koko blogin suhteen. Kun yhä useampi tuttu ja puolituttu lukee tätä, tulee väkisinkin miettineeksi, että mitenköhän kaikki tulkitaan.. Että jos on kuvannut kukat maljakossa niin siellä vaan päivät pitkät asetellaan kukkia.. Ja lapsetkin ovat varmaan ihan heitteillä, kun äiti vaan bloggaa ja sisustelee..

Silloin, kun päätin kirjoittaa blogia omalla nimellä ja kasvoilla, ajattelin tämän myös henkilökohtaiseksi kehittymistehtäväksi. Kaltaiselleni ujostelijalle tekee vain hyvää paksuntaa vähän nahkaansa, ajattelin, ja päästä todellakin irti siitä mitäköhän ne muut ajattelee -mentaliteetista. Olen aina vähän ihaillut ihmisiä, jotka osaavat todella ajatella niin, ja olen kyllä siinä jonkin verran kehittynytkin. Mutta nyt on tullut takapakkia! Yhtäkkiä en enää osaakaan kirjoittaa luontevasti. Pelkäänkö, että minusta muodostetaan mielipide blogin kautta? Että ihmiset luulevat tuntevansa mutta eivät tunne kuin oman mielikuvansa? Eihän blogien tarkoitus ole kuvata vain tavallista arkea. Tai on kai niitäkin erikseen, mutta minua se arkisotku ei yleensä innosta kuvaamaan.

 

Kamalinta on, kun joku sanoo pöytää kattaessaan, että "ei tää nyt oo mikään nätti tää pöytä niin kun sulla aina!" Hieman kiusaannuttavaa! Mitä siihenkin sitten sanoo!? Tuntuu niin typerältä alkaa selittelemäänkin että "älä nyt viiti, eihän meilläkään..." (Voitteko kuvitella - tämä postaus on ollut minulla luonnoksissa pari päivää ja eilen jo toinen kaverini sanoi lähes tismalleen samalla tavalla!! Kerroin tästä avautumisesta joka on luonnoksissa ja nauroimme päälle, mutta sattuipa tosiaan hyvin...) Hei haloo, meillä laitetaan ne lautasliinat muutaman kerran vuodessa ja joskus saatan jopa laittaa jotain nättiä pöytään kun vieraita tulee. Ja joskus ihan muuten vaan, ihan omiksi iloiksi. Ai miksi? Koska visuaalisuus on minulle voimaa. En kestä sekasortoa enkä tavaroita ympäriinsä (siksi kai toivon löytäväni KonMarista ratkaisun), tulen pahantuuliseksi ja levottomaksi ja toisaalta huomaan tyyntyväni ja hymyileväni enemmän, kun ympärillä on silmänruokaa. Entä ne pari tuhatta muuta ateriointia vuodessa? Niinpä niin. Varmaan syödään ihan samoja makaronilaatikoita ja peruspöperöjä (ilman kattausta), vaikka salaatit ovatkin kuvauksellisempia ja kasvisruoka parempaa, ohjeetkin toivotumpia kuin ne samat joita kaikki muutkin syö aina. 

 

Olen ajatellut blogeja lukevilla olevan varmasti jo sellainen "blogilukutaito", että he tietävät kuvan olevan vain sadasosasekunti tilanteesta, eikä autenttinen kuvaus päivän huipuista ja notkoista. Eräs blogikaveri sanoikin, että ihmisethän lukevat blogeja siksi että haluavat katsella kivoja kuvia. No näin minäkin haluan uskoa, sillä enhän minäkään halua kuvata keittiönpöytiä tavallisessa iltahässäkässä ja vaatteiden noukkimista lattioilta. Enkä sitä, kun esikoinen viskaa kypärän ojaan ja mököttää kädet puuskassa kesken pyörälenkin. Sitten setvitään asiaa tunnin ja taas kasvatetaan.. Ja kasvetaan kai itsekin. Aloin ajatella, että ei kai kukaan luule että blogikodin elämä on pääsääntöisesti sitä, mitä blogissa näkyy? Pyörittelin asiaa ja päätin, että ne, jotka lukevat, ymmärtävät blogit vähän kuin aikakauslehtinä. Eivät nekään ole arkipäivän kuvausta, vaan hetki ajatella muuta ja relata, nähdä jotain nättiä ja saada ehkä ideoita. Ja ne, jotka eivät ymmärrä, voivat lakata tirkistelemästä ja kyräilemästä ja siirtyä vaikka seiskan ja iltasanomien sivuille.

Törmäsin viikonloppuna parikin kertaa Facebookissa Helena Salakan artikkeliin Emme me oikeasti tiedä, jossa pureskeltiin osuvasti sitä, kuinka sosiaalinen media luo meille vääriä käsityksiä ihmisten elämästä. Jonkun elämä näyttää kiiltokuvamaisen täydelliseltä, mutta mitä me oikeasti siitä tiedämme? Onko hän ehkä menettänyt lapsensa, tai parantunut vakavasta sairaudesta ja on niin ylitsepulppuavan onnellinen siitä mitä hänellä nyt on? Tietääkö tuokaan elämästä yhtään mitään... Niin on kaikki nättiä ja ihanaa ja lapsetkin niin söpöt eikä koskaan pahantuulisia. Se tyyppi, joka postaa kuvia reissuiltaan ympäri maailmaa, poseeraa sävysävyyn puettujen lasten kanssa ja fiilistelee uutta sohvaansa saattaa kärsiä mistä tahansa tragediasta, on se sitten vähän rankempi lapsuus tai vaikeuksia ihmissuhteissa. Mitä me tiedämme ihmisten taustoista sen paremmin kuin tämänhetkisestä todellisesta elämäntilanteesta? Luojan kiitos emme päivitä someen kaikkea, sillä kuka voimaantuisi toisten valituksesta? Sen sijaan voi vaikka soittaa ja kysyä että mitä kuuluu. Tai edes jättää tekemättä omia johtopäätöksiä. Koen usein kirjoittavani aika realistisesti myös siitä, että aina ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.. Välillä väsyttää ja ottaa päähän, sekin kuuluu meille. Silti kauniit kuvat näyttävät tilanteen ehkä hyvin toisenlaisena. Lyhyt syväterävyysalue saa kaiken näyttämään niin nätiltä ja seesteiseltä. :) Voitte kuvitella vaikkapa tämän kuvan ympärillä vallinneen sotkun kun esikoinen kavereineen oli päättänyt leipoa muffinsseja minun öljytessä terassia...

 

Hmm, tulipa tästä pitkä ja pohdiskeleva, avautuminenkin ehkä. Blogihiljaisuus on siis todellakin rikottu, kertaheitolla. Painiskelen blogin tulevaisuutta mutta en voi olla ajattelematta niitä kaikkia mielettömän tärkeitä juttuja, mitä tämä bloggaaminen minulle antaa.. Tulen käyneeksi läpi ajatuksia, valikoin ja teen kuvat valmiiksi (muuten ne vaan hukkuisivat tuhansien muiden kuvien joukkoon), koostan kai jonkinlaista virtuaalista päiväkirjaa ja ehkä sen ansiosta jopa joskus koen saavani jotain aikaan! :D Ehkä tärkeimpinä asioina kuitenkin kerrottakoon, että olen tutustunut todella hienoihin ja mielenkiintoisiin ihmisiin, saanut uusia ystäviä ja tuttavia ja lähtenyt mukaan juttuihin, joihin en muuten olisi lähtenyt. Tämän blogin myötä olen myös opetellut valokuvaamaan, enpä olisi nimittäin uskonut että löydän näin aikuisiällä itsestäni jonkun uuden ulottuvuuden ja saan näin kivoja harrastuksia! Tämä kolmen vuoden blogitaival on siis ollut myös todella tärkeä henkilökohtainen projekti, joka on opettanut niin ammatillisella kuin henkisellä saralla todella paljon sellaista, mitä en olisi voinut kuvitellakaan.

Kiitos kaikille, jotka olette mukana keikkuneet tähän asti! <3 Myönnän, etten varmasti olisi jaksanut kovin kauaa kirjoitella ihan vain omaksi iloksi!

FB | IG

Katri

Kesäilo kuvina

Hiiiiih, on se kesä vaan kiva! Lapset kikattavat, vesi roiskuu ja aurinko kuivaa! Saa juosta terassille syömään ja välillä sisälle viilentymään, roiskia kasvimaata kaivovedellä mielinmäärin ja kuivatella trampoliinilla.

Tulipa siitä kuvakimara.. Viime aikoina on tullut kuvattua niin paljon muutenkin, että kotona ei ole jaksanut hirveästi kaivaa kameraa esille, mutta on se vaan aina palkitsevaa kun onnistuu taltioimaan tuota lasten suurta riemua, pulleita poskia täynnä raparperipiirakkaa ja muuta elämisen meininkiä. Voin vielä kuulla korvissani tuon kirmaamisen..  Raparperipiirakka on muuten maailman muhkeinta, maisemakahvilan raparperipiirakka -nimellä kulkevaa.

 

Illalla käytiin vielä kävelyllä poimimassa kukkia tien vierustalta, ja kun päästiin kotiin niin neiti veti maalausalustan lattialle, heitti kukat siihen ja tokaisi pikulle, että "noni nyt aletaan sommittelemaan!". :D :D Mietin että mistä se tuollaisen sanan on kuullut! Mutta aika hartaasti hän niitä asettelikin maljakkoonsa..

Olin ihan unohtanut, että tänään oli päättäjäispäiväkin, kun ei tänä vuonna juhlittu lähipiirissä ylioppilaita. Mutta sen kun muistin, niin tajusin, että sehän tarkoittaa myös 11 vuotista taivalta meillä. Silloin toinen meistä juhli valkolakin saantia ja ilta oli kai jokseenkin otollinen päättää kissa-hiirileikki. <3 Pitääkin muistaa onnitella, kun tuo siippa tulee kotiin insinöörijuhlistaan... Sai valmiiksi neljän vuoden uurastuksen (työnohella viikonloppuisin 150 km:n päähän kouluun) ja se tarkoittaa tietysti aika ihanaa muutosta viikonloppuihin koko perheelle!

Ihanaa kesän alkua jokaiselle!

FB | IG

Katri

Tauluja ilman reikiä seiniin

No nyt on jollain insinöörillä välähtänyt! Bongasin jostain blogista vuosi sitten vinkin tarroista, joiden avulla voi kiinnittää taulut seinään. En olisi todellakaan ostanut tarrakiinnikkeitä ilman suositusta, koska en olisi uskonut, että taulu voi pysyä seinässä liimattavan tarran avulla. Enkä toisaalta sitäkään, ettei se jättäisi jälkiä.

Olin lykännyt kokeilua tosi kauan, koska olin ihan varma siitä, että jälki jää kuitenkin. Mutta kappas, se olikin tosi nerokas systeemi, enkä ainakaan minä saanut mitään jälkiä jäämään!

Paketin takana oli kuvalliset ohjeet vaihe vaiheelta, mutta silti tällä piiloblondilla kesti aika kauan tajuta miten ne tarrat oikein kuuluu laittaa. Paketissa on 8 tarranauhaa, eli yhden taulun kiinnitykseen tarvittava määrä. Googlettamalla löysinkin, mistä tuotteesta oli kyse, kun heitin jo paketin roskiin: Command taulukiinnike, jota myy ainakin Clas Ohlson.

Harmikseni minun oli tietenkin irrotettava taulu tarroineen samana iltana, koska tarkoitus oli testata teipin toimivuutta ja sitä, jättääkö tarra jäljet. Hyvin se kyllä sopi paikkaansa, joten täytyy varmaan napata paketti tai pari taulukiinnikkeitä mukaan sitten kun taas Clasulla tulee käytyä. Saisihan ne nauloillakin, mutta kyllä sitä on vielä kovin neuroottinen "vastamaalattujen" seinien suhteen. Tai oikeammin - laiskoja mahdollisen kittauksen ja uudelleenmaalaamisen suhteen... 

Ei ole varmaan koskaan ollut taulun laittaminen noin helppoa! Normaalisti mies hivuttelee taulua senttejä sinne ja senttejä tänne, sitten millejä tuonne ja millejä toiseen suuntaan, kun yritän himmata kaiken kohdalleen. Nytkin se olisi kyllä ollut tarpeen, kun olen näköjään lätkäissyt taulun ärsyttävän tasaisesti melkein samalle korkeudelle ikkunan yläreunan kanssa... Noo, mutta nythän sitä ei enää ole, joten taas on mahdollisuus sovitella paikkoja.

Kesä on saapunut oikein kunnolla ja blogikin on vaihtanut kesävaihteelle... Se tarkoittaa pitkiä iltoja ulkona ja vähemmän koneen ääressä, joten juttuja päivittyy kesällä todennäköisesti enemmän kuvapainotteisina blogin someen, eli Tohkeissaan-blogin Facebook-sivulle ja Instagramiin.

Lämmintä viikkoa!

Katri