Unelmataikuutta vai itsensä johtamista?

Hei, pitkästä aikaa! Meni talviloma ja sen jälkeen vielä viikko poskiontelontulehduksen parissa. Makuuhuoneen repsottavat tapetit ja pursuavat vaatekaapit tulivat tutuiksi asuessani viikon makuuhuoneessa, muta ei ollut voimia edes suunnitella sen remonttia. En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin kipeä, ja niin kauan... Toivottavasti tämä oli nyt tässä, seuraavan kerran sitten joskus vuoden päästä! 

Minun piti jo kauan sitten kertoa teille unelmakarttavalmennuksesta, mutta sitten tuli tätä takapakkia. Ehdotin alkuvuodesta Åblogien porukalle, josko kokoonnuttaisi porukalla vähän haaveilemaan ja kokoamaan tulevaisuuden tavoitekarttoja/aarrekarttoja. Villa Puomin Hannalla oli kontakteja Fancy Dreamin Tarja Rantakankaasen, ja päätimme luottaa hänen ammattitaitoonsa unelmakarttavalmennuksen järjestäjänä. Se olikin ihan mahtava päätös sen sijaan, että olisimme vain mututuntumalla lähteneet leikkelemään kuvia lehdistä. Aarrekarttavalmennus paljastuikin syvällisemmäksi menetelmäksi, jonka avulla on mahdollista kirkastaa omia unelmia ja tavoitteita ja alkaa tietoisesti pyrkiä niitä kohti. 

Meillä oli kolmen tunnin sessio Tarjan ohjauksessa, jonka aikana työstimme omia tavoitteita sekä visuaaliseen muotoon että kirjallisesti, ja teimme myös muutamia ajatusharjoitteita. Kaikki työskentelivät hyvin keskittyneesti. Tunnelma oli tosi lämmin ja inspiroiva kaikessa hiljaisuudessaan, kun jokainen oli omassa tavoitetulevaisuudessaan. Oli ihana uppoutua omiin ajatuksiin ja tuntuu, että joitain palasia loksahti paikoilleen. 

Nuorempana pidin aika pitkälti huuhaana kaikenmaailman positiivisuuspsykologiaa ja olin muutenkin tottunut ajattelemaan elämää olosuhteiden armoille. Viime vuosina olen törmännyt ihanan positiivisiin ihmisiin ja siihen ilmiöön, että omilla ajatuksilla ja asenteilla oikeasti on merkitystä. Sellaisista ihmisistä, jotka ovat aina ajatelleet näin, kuulostaa varmaan tosi kummalliselta miten joku voi ajatella niin pessimistisesti. On ollut tosi iso työ vaihtaa ajatusmalleja viime vuosien akana. Nyt pystyn jo haaveilla isosti, enää se ei tunnu naurettavalta. Ennen ajattelin "miten minä voisin onnistua kun on paljon parempia?" Nykyään osaan ajatella "Miksi en pystyisi?" sen sijaan että aiemmin teilasin haasteita "ei se kuitenkaan onnistu" -asenteella. 

Olen seurannut, kun ihmiset pyrkivät kohti unelmiaan ja iloitsevat onnistuessaan, ja siitä, että lopulta luottavat itseensä. Ja nyt ihmettelen, mistä nämä tilaisuudet tippuvat itselleni? Nyt alan uskoa siihen, että olemalla avoin omille unelmille, teen asioita ja valintoja, jotka vahvistavat tätä polkua. Olen astunut pois mukavuusalueeltani ja avannut suuni oikeissa paikoissa, ja olen tarttunut tilaisuuksiin, joista olisin aiemmin perääntynyt. Tai en olisi edes noteerannut niitä. 

Viime aikoina on tullut kuvattua kotona harmillisen vähän, vaikka kääntöpuolena onkin se, että oikeita kuvaushommia on alkanut tulla paljon. Tänä viikonloppuna kuvaan häät, ristiäiset sekä yhden puutalon sisustuksen, ja seuraavat illat uppoudun niiden kanssa Lightroomin syövereihin. Ja se on just parasta! Nyt alkaa oikeasti konkretisoitua se, mitä alkuvuonna unelmoin, tosi outoa! Tarja kyllä muistutti, että kyse ei ole minkään sortin taikuudesta, vaan tietoisesta mielenmuutoksesta. Hyvä oivallus oli, kun Tarja sanoi, että "Mielelle kaikki uskomukset ovat totta." Voin alkaa vahvistaa tai vaimentaa noita uskomuksia, olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia, mutta vapaus on minulla. 

Kiinnitin unelmakartan työpöydän yläpuolelle, jotta unelmat pysyvät kirkkaina mielissä. :) Ihanaa loppuviikkoa ja naistenpäivää! Siellä ruutujen takanakin on niin monia upeita motivaattorinaisia, jotka ovat osoittaneet, että "Varo mitä toivot, se voi toteutuu." <3

Katri

Tolkkua ja taukoa arkeen // Hemmottelulahjakorttien arvonta

Yhteistyö ja lahjakorttiarvonta - Lepotila / Anna Strazdina

 

Jossain vaiheessa viime syksynä havahduin siihen, että se puhe oravanpyörästä alkoi kuulostaa minun elämältäni. Ravasin paikasta toiseen, suoritin to do -listoja läpi, enkä aina muistanut kai hengittääkään kun työkaverit vihjailivat, että huokailun määräni taitaa korreloida stressitason kanssa. Valvoin myöhään, minkä vuoksi aamuisin nukuin niin pitkään kuin mahdollista, ja sitten olikin jo kiire kouluun, päiväkotiin ja töihin. Töissä sama tahti jatkui ja läppäri kainalossa parkkipaikalla juokseva Katri olikin tuttu näky. 

 

Töistä lähdin aina inan verran myöhään ja taas oli kiire päiväkotiin ja iltapäiväkerhoon. Autossa kelloa vilkuillessani tajusin, että olen päästä varpaisiin ihan jännittynyt siitä kiireen tunteesta. Kotona en osannut oikein rentoutua, enkä muistanut, milloin olisin maannut sohvalla tekemättä mitään. Lasten mentyä nukkumaan tein lähes joka ilta kuvauksiin tai yritykseen liittyviä hommia, ja niin seuraavakin ilta taas venyi puoleenyöhön.

 

Tajusin, että ei minun tarvitse elää näin. Luon itse itselleni kiireen ja lietson sitä säntäilylläni. Aloin jo loppuvuonna liikkua enemmän ja joogasta tuli minulle tärkeä keino liikkua, ottaa omaa aikaa ja kuunnella itseä. Alkuvuonna olen ottanut itseni oikein syyniin, mutta pelkästään positiivisella tavalla. Vuoden vaihteen postauksia lueskelleet muistavatkin ehkä että tänä vuonna aion antaa enemmän tilaa itselleni, unelmilleni ja tavoitteilleni. 

 

Vuosi on alkanut hyvin, sillä olen käynyt pari kertaa viikossa joogassa, olen pystynyt rauhoittamaan korvien väliä ja muistanut, että koko ajan ei tarvitse tehdä jotain. Kun edellisessä olohuonepostauksessa pohdin, miten viihdynkin olohuoneessa niin hyvin, tajusin sen johtuvan pitkälti siitä, että olen antanut itselleni aikaa relata sohvalla ja hengata vaan.

 

Olen alkanut myös uskoa, että kun kuljen avoinna, näen edessäni mahdollisuuksia ja ylipäätään asioita, jotka ovat kuin minua varten. Tuntuikin hassulta, kun bongasin turkulaisten naisyrittäjien Facebook-ryhmästä Annan yrityksen Lepotilan ja tajusin kyseessä olevan sama Anna, jonka joogassa olen käynyt Pure Movella. Parin päivän päästä törmäsin FB-mainokseen joogahieronnasta, ja huokailin jo silkasta ihastuksesta - se kuulosti superrentouttavalta!

 

 

Mietimme, että myös lukijat ovat varmasti kiinnostuneita hyvinvointiasioista, joten sain ajan yhteistyön merkeissä jo seuraavalle viikolle. Se tulikin tosi tarpeen, sillä olin oikealta puolelta aivan jumissa. Pääni ei kääntynyt kunnolla oikealle, ja sekä solisluun että lapaluun tienoot säteilivät särystä. Teen paljon töitä tietokoneella, ja varmaan sen vuoksi minulla särkee usein hartiat, yläselkä tai kädet, varsinkin oikealta puolelta. Jooga on kyllä tehnyt ihmeitä, mutta olen kaivannut jotain hierontaa tukemaan kehoni vetreytymistä.

 

Ayurvedinen joogahieronta yhdistää nimensä mukaisesti kudoshierontaa ja joogasta tuttuja passiivisia venytyksiä, mutta muuten se ei muistuta joogaa, eli joogasta ei tarvitse olla mitään kokemusta eikä tietoa. Itse ei luonnollisesti tarvitse tehdä mitään, ainoastaan nauttia kehon avautumisesta lempän, mutta sopivan voimakkaan puolitoistatuntisen hieronnan aikana. Anna on joogannut 7 vuotta ja ohjannut eritasoisia joogaryhmiä kolme vuotta, ja hän tuntee ihmiskehon todella hyvin. Olin huomannut sen myös hänen joogaohjauksessaan, mutta hieronnassa se tietotaito vasta ilmenikin.

Hän osasi avata lapaluiden alla olevia pieniä lihaksia, olkapäitä ja rintakehää tavalla, jota en ole kokenut missään muussa hieronnassa. Olen käynyt monilla eri hierojilla, mutta en ole kokenut hoidon jälkeen koskaan oloani niin hyväksi, että olisin varannut toisen ajan, toisin kuin nyt. Kaikkien lihasten lämmittelyn jälkeen iso taaksetaivutus tuntui aivan mahtavalta! Tunsin, miten paljon tilaa lapaluiden välissä oli ja se, miten henki kulki! Kerroinkin Annalle, että minulla on monesti vaikea hengittää, kun olen niin kasassa. Olen aina luullut, että kukaan ei tiedä miltä se tuntuu, mutta se on kuulemma hyvin yleistä. Samoin monilla on kuulemma nimenomaan lapaluut tosi kireällä.

Tässä hieronnassa oli monia tosi mielenkiintoisia tekniikoita ja liikkeitä. Arvaatteko, mikä tuntui ihan mahtavalta? Se, kun jalat hierottiin jaloilla! Anna oli tosi sensitiivinen, kuulosteli asiakasta  ja kysyi mm., sopiiko että jalkojen takaosat hierotaan jaloilla. Ajattelin, että tottakai, kerrankin se tuntuisi kunnolla. Joogahieronnassa tosin ei oikeastaan ole kyse sellaisesta tyypillisestä "runnovasta" voimakkuudesta, vaan kehoa pyritään avaamaan lempeästi, pakottamatta. Varsinkin etureisiä käsiteltäessä tuntui ihan kuin olisin tuntenut kaiken sen kuhmuraisen kuonan, jota kehoon on kertynyt haittaamaan aineenvaihduntaani. Aineenvaihduntaa tehostamaan hieronnassa muuten käytetään seesamiöljyn kanssa calamus-jauhetta, joka on todella detoksoivaa... Olen juonut vettä tuplamääriä ja silti vaan janottaa. Minulla ei toimi mitkään detox-teet sun muut, mutta nyt lähti!

 

Oi elämä, se teki gutaa!! <3 Olin ihan vakuuttunut jo ennen hoitoa, että myös lukijoista varmasti löytyy hieronnan tarpeessa olevia. Ja kun tiistaisen superrentoutuksen jälkeen suunnilleen leijuin kotiin, mietin, ymmärsinkö oikein...: Ystävänpäivän lähestyessä Anna lupasi blogiarvontaan kaksi lahjakorttia hänen joogahierontaansa! Varasin tosiaan itselleni jo seuraavan ajan kuukauden päähän, joten voin todella lämpimästi suositella joogahierontaa. Sitä ei muuten vielä tarjoa Turussa kuin Anna, ja muualla Suomessakin vain kourallinen hoitajia, joten täällä käydään kauempaakin.

Hyvinvointia itselle ja ystävälle -arvonnan säännöt:
- Kommentoi joko blogipostaukseen tai Facebook-julkaisuun ketä ystävää tai läheistäsi haluaisit ilahduttaa 75 €:n lahjakortilla 1,5 tunnin joogahierontaan. (Facebookissa voit tägätä henkilön, pelkkä ajatuskin varmasti ilahduttaa ystävää!)
- Arvonta-aika on ma 13.2. klo 21 asti, jonka jälkeen arvon voittajan Random.orgilla ja ilmoitan voittajalle voitosta. Näin ehdit yllättää toisen lahjakortin saajan ystävänpäivänä! <3
- Palkinnon arvo on 150 € (2*75 € lahjakortit)
- Jos voitto osuu kohdallesi, te molemmat saatte oman lahjakortin, jonka voi käyttää vuoden sisällä. Lahjakortit ovat siis erilliset (vaikka kuvassa on yksi kortti) ja voitte käyttää ne kumpikin milloin tahdotte.

Ja hei, jos haluat käydä tutustumassa, niin Anna tarjoaa vielä kaikille lukijoille -10 % alennuksen joogahieronnasta kun kerrot, että luit Tohkeissaan-blogista! Lepotila löytyy Maariankatu 2 c:stä Turun keskustasta, sekä Facebookista.

Ihana elämys joogahieronnasta saatu blogiyhteistyön vuoksi, sydämelliset kiitokset Anna!





Onnea kaikille arvontaan, ystäviä ilahduttamaan!

Katri

Unelmakarttakirja

Tänä vuonna minulla ei ollut joulun välipäivinä mitään uutta luettavaa. Lueskelin kyllä vanhoja kirjoja, kuten Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa, jonka innostamana päätin yrittää jättää vehnää ja sokeria vähemmälle. Vehnää en ole aiemmin edes yrittänyt välttää, koska olen pitänyt sitä liian vaikeana tällaiselle leipähirmulle...

 

Joka tapauksessa, sormet syyhysivät jonkin uuden kimppuun ja etsiskelin kirjakauppojen sivuilta vinkkejä uusiin luettaviin. Laitoin muutaman mielenkiintoisen kirjan myös kirjastoon varauslistalle. Sitten silmiini osui eräässä Facebook-ryhmässä Sannan vinkki uudesta kirjastaan. Unelmakarttakirja vaikutti juuri siltä, mitä nyt tarvitsen. Sanna Wikström on Hidasta Elämää sivuston perustaja, oikea hyvinvointialan monitoiminainen.

 

 

 

Muutaman illan olenkin nyt tutkiskellut itseäni, kyseenalaistanut rajoittavia ajatusmalleja ja tunnustellut tunteitani. Kirjassa on tehtäviä ja tyhjiä sivuja, joille voi rakentaa vähitellen sitä omaa polkua, kun se selkeytyy. Kirjan lukemiseen täytyy oikeasti keskittyä, eikä voi vain silmäillä. Miten minusta tuntuu, että tämän informaatiotulvan ja someselailun aikakaudella tiedonkäsittelystä on tullut vaikeampaa?

 

Pystyin hetkellisesti jopa samaistumaan niihin nuoriin, jotka eivät meinaa pystyä löytämään ja jäsentämään netistä löytämäänsä tietoa. Viittaan tässä nuoriin, koska olen viime aikoina päässyt opettamaan myös heitä, vaikka yhtälailla tiedon pirstaloituminen ja hektinen verkkoselailu haastavat meidän aikuistenkin tiedonkäsittelyä. Hyvä, että kirja ei ole pelkkää pintaselostusta, vaan joutuu vähän ajattelemaan, koska vain silloin voi tehdä itsensä kanssa töitä.

 

 

 

Tässä minun suositukseni kaikille, jotka haluavat uuden vuoden tavoitteidensa tueksi vähän kättä pidempää ja mahdollisuuden konkreettiseen asioiden työstämiseen. Hinta Suomalaisessa kirjakaupassa oli 14,95 €, yllätyin edullisuudesta! Unelmakarttakirjaa pääsee ilmeisesti tekemään myös verkkokurssina, se on vähän laajempi työpaja, varmasti myös tosi antoisa. Täytyykin tutustua siihen ajan kanssa.

 

Hyvää tammikuun ensimmäistä viikkoa! Paukkupakkaset saapuvat tänne Etelä-Suomeenkin, hui!

 

Katri

Introvertin tunnustukset

KIITOS! Sydämeni pohjasta, nöyrä kiitos edelliseen postaukseen jättämistänne kommenteista, tykkäyksistä ja kaikista niistä rohkaisevista reaktioista ja kommenteista myös Facebookin puolella. Olin aivan ällikällä lyöty.. En ajatellut, että kuvat niin erityisiä olisivat olleet, tai että saisin niin paljon kannustusta täysin tuntemattomiltakin ihmisiltä! Ette uskokaan miten iso merkitys sillä oli. Ajattelin, että ehkä tätä polkua todella täytyy alkaa laventaa. Omille hommille sokeutuu, mutta kun saa ulkopuoliselta palautetta, voi se saada näkemään jotain uutta itsekin.

 

 

 

Moni kommentoi, että kuvissa näkyy hetkien aistiminen ja vangitseminen. Mietin, että ehkä se introverttiuteni nyt alkaa näyttää hyviä puoliaan. Muistan, kun yliopiston alussa teimme persoonallisuustestin ja en oikein saanut kiinni luonneanalyysista. Tiedostin kyllä vähän huijaavani monivalintakysymyksissä; halusinhan olla sanavalmis, ulospäinsuuntautuva ekstrovertti. Olin nimittäin kapeakatseisesti ajatellut, että ekstrovertit pärjäävät elämässä paremmin. Viitisen vuotta myöhemmin olin varmaan henkisesti kasvanut, sillä pystyin tekemään samaisen testin rehellisin vastauksin. Kuvaus varovaisesta introvertista tuli niin lähelle, että melkein pelästyin.

 

Tutustuessani itseeni olen löytänyt introverttiudestani myös paljon hyviä piirteitä, kuten sen herkkyyden, joka ehkä auttaa aistimaan toisten tunnetiloja ja ohilipuvia hetkiä. Arvelen, että herkkyyteni on tärkein voimavarani. Nyt minun pitäisi ruokkia tätä luonteenpiirrettä, ja samanaikaisesti erottaa tämän mieluista paria, varovaisuutta kauemmaksi. Kauemmaksi pois kuiskimasta epävarmuusmantraa korvanjuurella. Olen kyllä toisaalta ylpeä jo näistä askelista, sillä en kovin mieluusti huutele julkisesti omista jutuista... Omalla Facebook-seinällä blogipostauksen jakaminen on niin kuumottavaa! Se on varmaan se perisuomalainen mitä-ne-muutkin-ajattelee -syndrooma, josta irti pääsemiseksi olen kyllä tehnyt jo vuosia töitä ja tarkoituksella liikkunut epämukavuusalueille.

 

Olkoon vuosi 2017 siis sopivasti haastava, uusia tuulia ja hyvää flow'ta tuova! Irti turhasta epäröinnistä, uskoa itseen ja tulta päin! Niin ja vähemmän sokeria ja vehnää, heh! (Pitäisiköhän nuo ja tipaton tammikuu jättää kuitenkin väliin, ettei hyvä päätavoite murru pikkurepsahduksien alle..?)

 

P.s. kuvat eivät liity aiheeseen varmaan mitenkään, vaan ovat räpsyjä lomaviikoltamme, joka meni täysin sairastupalaisina... Jos ajattelee positiivisesti, niin varmaan ollaan taas koko kevät terveitä ja sairastetaan sitten kesälomalla! :)

 

Katri

Siviilivihkiminen linnanraunioilla - hääpäivän muistoja

Ensimmäisen hääpäivän tienoilla on tullut paljon katseltua hääkuvia.. Olen myös yrittänyt valita kehitettäviä, mutta todennäköisesti ne ovat kehittämättä vielä viiden vuoden päästäkin.. :)

Vuosi sitten elokuun viimeinen lauantai oli yhtä kaunis, tosin ei ihan näin tuulinen. Vihkimistä oli salailtu juhannuksesta asti, ja äkkiä se pari kuukautta häävalmisteluihin menikin. Kerroimme häistä vain perheille ja kaasolle sekä bestmaneille, jotka kutsuimme vihmistilaisuuteemme. Isoja juhlia emme halunneet järjestää, minkä vuoksi häitä oli siirrettykin monta vuotta. Juhannuksena keksimme, että koska olimme järjestämässä tupareita loppukesään, niin siinä samalla voisi sitten julkistaa menneemme naimisiin.

Kaikki postauksen kuvat: Petra Veikkola

Sitten alkoikin aika järjestely, lähinnä puvun ja sormuksen löytämisen sekä terassin rakentamisen suhteen.. Halusimme panostaa valokuviin, ja päivä valittiinkin sen perusteella, milloin onnistuisi saada hyvä valokuvaaja ja siviilivihkijä paikalle. Siviilivihkiminen oli ollut meille selvä juttu jo muutaman vuoden, mutta vähän pelkäsin, tuleeko siitä niin juhlallista kuin haluaisin? Häät eivät olleet minulle mikään ultimaattinen elämähuipennus ja prinsessahaave, mutta toki toivoin tilaisuudesta kaunista. Käsitin, että toimitus on myös tosi lyhyt. Googlettelin vähän siviilivihkimisestä ulkona ja yritin vakuutella itselleni että kyllä siitä ihan kaunis varmasti tulee, mutta tosi vähän löysin mitään ideoita.. Törmäsin kuitenkin yhteen blogitekstiin, joka vakuutti minut siitä, että siviilivihkiminen miljöössä olisi meidän juttu, erityisesti jos löydetään kiva paikka. Silloin välähti, että Kuusiston Linnanrauniot tässä lähellämme olisi valtavan upea paikka vihkimiselle. Toisaalta voi ajatella, että vihkiminen on mielentila, ja uskonkin että kaikille se oma vihkiminen on kaunis, ajatuksethan sen tilanteen ja muistot tekevät.

Koska tuo blogiteksti muutti minun käsitykseni siitä että siviilivihkiminenkin voi olla juhlallinen, kaunis ja herkkä, päätin jakaa muutaman kuvan meidän vihkimisestämme. Vuoden olen miettinyt julkaisenko vai en, mutta edellä mainitun lisäksi haluan myös kuuluttaa, miten tärkeää on panostaa hyvään valokuvaajaan tärkeänä päivänään. Kuvaajanamme oli Petra Veikkola, joka ansaitsee kaiken näkyvyyden ja kiitoksen, mitä voin välittää, vaikka toki hän niittää jo muutenkin peräti kansainvälistäkin mainetta. Petran portfoliossa on meidän kuvien lisäksi aivan huikeita taidonnäytteitä, ei voi kuin huokailla... Kauniit muistot säilyvät vahvempina ja kauniimpina, kun ne on taidolla ikuistettu. Pääsin itsekin harjoittelemaan hääkuvausta oikean kuvaajan rinnalla pari viikkoa sitten, ja se oli kyllä todella haastava, opettavainen ja myös rohkaiseva kokemus. Koska ei ole vielä taitoa niin paljon kuin pitäisi olla kun toisten ainutlaatuista päivää ikuistaa, oli se minulle todella arvokas tilaisuus. Tulen varmaan jakamaan niistäkin joitain paloja lähiaikoina.

Jokatapauksessa, omana päivänämme ukkosmyrskyn uhka väistyi ja päivästä tuli mitä kaunein.. Varasuunnitelma oli vihkiä meillä kotona ruokailutilassa, mutta onneksi siihen ei tarvinnut turvautua. 

Tilaisuus oli rento, luonnollinen ja herkkä, juuri sellainen pieni josta kai olimme aina haaveilleet, kun emme löytäneet tilaisuutta ja halua ryhtyä suurten häiden järjestämiseen. Koska vihkikaava on lyhyt, ja siviilivihkimisessä ei ole niitä raamatullisia säkeitä, niin halusimme pitää toisillemme pienet puheet. Isompi tytöistä toi sormukset ja toki pienempikin halusi siihen tulla tättäröimään. Se oli juuri niin boheemia kuin halusinkin, kampauksesta lähtien. :) Myös hääkimpun halusin rönsyilevän rennoksi ja ehdottomasti siihen luonnonkanervaa.

Ystävämme lauloi meille häätanssiksi toivomamme Your Songin, kilisteltiin ja sen jälkeen vielä hetki paistateltiin päivää karun kauniilla raunioilla, jonka jälkeen kahvittelimme meillä. Lähdimme miehen kanssa hotellille ja kävimme vielä haukkaamassa pientä Aurajokirannassa. Se pimeä elokuinen ilta oli niin lämminkin vielä, että ei olisi voinut täydellisempi olla hääpäivän illaksi. Käyskennellä vielä hetki jokirannan valoissa, istua terassilla viltti hartioilla ja kerrata päivää, oliko kaikki oikeasti totta?

 

 

Viikko häiden jälkeen vietettiin tupareita ja hääsalaisuus oli säilynyt, mutta kyllähän moni aavisteli että jokohan... Vuosi on mennyt taas niin nopeasti, mutta mikään ei tunnu muuttuneen... Lapset kasvavat, mutta itse ei vanhennuta ollenkaan. Sama liekki kun säilyisi tulevatkin vuodet, niin olisi elämä antanut enemmän kuin voisin toivoa... <3

Kaunista kesänloppua kaikille, jotka täällä olette vielä poikenneet, vaikka satunnaisemmin olen kirjoitellut!

Blogi Facebookissa ja Instagramissa, jotka päivittyvät tänä syksynä varmasti tiuhempaan kuin blogi.

Katri

Kesälomatilinpäätös

Mihin se meni? Kesäloma, pidempi kuin koskaan aiemmin. Kuukausi yksin lasten kanssa, pari viikkoa vielä sen jälkeen kaikki yhdessä. Aika pitkälti se meni ihan tuikitavallisiin päiviin aamupaloineen ja päiväunineen, lounashässäköineen (jotka kyllä ulkoistin jollekin ammattilaiselle usein) ja ulkoiluineen. Rantapäivinä sännättiin rannalle ja pilvipäivinä pyörittiin joko kotinurkissa tai toisten nurkissa. Onneksi muillakin oli loma, lapsilla leikkiseuraa ja vanhemmilla juttuseuraa. Tuli ihan hoitovapaa-ajat mieleen, niin hyvässä kuin pahassakin.. :) Pidempi hoitovapaa ei olisi ollut minun juttuni. Tuntui, että tarvitsen jotain muutakin kuin sitä keittiön ja pihan välin kulkemista, omia juttuja ja tilaisuuden käydä kääntymässä jossakin muualla. Nimenomaan tilaisuuden, nimittäin toisaalta huomaan usein, että sitten kun voisin tehdä jotain yksin, en malttaisi lähteä kotoa ja lasten luota minnekään. Olen työstänyt tässä kesän aikana myös ajatuksen tasolla pientä elämäntaparemonttia... Heh, ihan ajatuksen tasolla!! Rupesi itseänikin naurattamaan... Siitä lisää kun saan ajatukseni muotoiltua.. Mutta toisaalta, tämä elämäntapamuutos onkin pitkälti korvien välissä, joten sietää sitä ajatellakin.

 

 

 

 

 

Joka tapauksessa, yksi kesän oivalluksistani liittyi luontoon. Se on meidän rauhan paikkamme. Kesällä käytiin paljon pienillä päiväretkillä lähialueen metsiin ja yövyttiin pari kertaa kansallispuistoissa teltassa. Siitä jäi kyllä valtava retkeilykaipuu, aina on uusi reissu mielessä. Pienempi on oppinut lähestulkoon kuivaksi, joten nyt on jo helppo lähteä. Alennusmyynneistä on etsinnässä isompi teltta, jotta mahduttaisiin kaikki oikeasti vierekkäin nukkumaan... Nyt se on sellaista osa poikittain, mies kulmasta kulmaan, pienin jossain jalkopäässä ja esikoinen kaikki raajat levällään...

 

 

 

Otettiin myös aikuisten aikaa, lähdettiin kaverin kanssa keskiviikkona yksille jokilaivoille ja tultiin neljältä kotiin. Loppuillan vesikuuri teki tehtävänsä ja kasilta ylös lasten kanssa, ei olisi edes huomannut mitään! Nuorena jaksaa... Vietiin lapset mummilaan ja lähdettin Ruisrockiin, pyöräiltiin aamuyöstä kotiin 25 km kilpaa auringonnousun kanssa. Vietettiin ihana miniloma Tampereella ystäväperheen kanssa. Sanottiin ystäville, miten hienoa on että he ovat meidän elämässä. Todettiin, että pitäisipä nähdä useammin, ja tehtiin suunnitelmia syksyn illanistujaisista.

 

Käytiin mökillä ja muisteltiin lapsuuden kesiä. Sitä kun vaan uitiin koko kesä ja syötiin jäätelöä. Hölläsin aika lailla kaikesta. Vanhat hyvät periaatteeni mm. nakkien ja jäätelön suhteen saivat jäädä jonnekin odottelemaan muita aikoja. Miten niin ei voisi ottaa jäätelöä lähes joka päivä? Kesä on vain kerran vuodessa ja kun näen noiden suurten silmien pyöristyvän äärimmilleen ja poskien venyvän jäätelöä myöden niin kyllä siinä tällainen heikkomielinen äiti taipuu.. Kaverini tietävät, että minulla on/on ollut kummallisia "hyvä äiti" periaatteita, joista valtaosalle olen taipunut kun elämä on osoittanut toista kuin oppaat.. Jotkin periaatteet joutavat romukoppaan, joistakin yritän pitää kiinni, joistakin täytyy luopua. Liika kaiken ajatteleminen ja kriittinen tarkastelu jos mikä minua stressaa. Kaikessa ei tarvitse olla niin tarkka ja tiedostava (voi miten inhoan tuota sanaa, mutta en keksinyt parempaa kuvaamaan sitä, miten kaikessa syömisessä, kasvatuksessa ym on aina joku varjopuoli, josta pitäisi olla tietoinen), kaikkea ei tarvitse tehdä itse, ja olennaiset asiat tietää sydämessään, niistä ei tarvitse kipuilla.

 

 

 

Tänä iltana olen katsellut näitä kuvia ja kirjoittamisen myötä pohtinut taas niin syviä. Minun piti ensin postata kevyesti Nauvon reissun kuvista, mutta kas kummaa teksti lähti taas liian asiapainotteiseksi. En näköjään osaa kirjoittaa vain kepeää päiväkertomusta! :) Spotifysta soi joku juuri tähän mielentilaan sopiva soittolista ja meinaan pakahtua noihin palleroihin, ja kaikkeen kiitollisuuteen. Tähän elämään.

 

Ihanaa arjen alkua kaikille! Tällaiselle arki-ihmiselle se on oikeasti aika ihana juttu. Sen kun vaan muistaisi niinä hetkinä kun jääkaapin, ruokapöydän ja tiskikoneen välin kulkeminen ottaa pannuun..!

 

FB | IG

 

Katri

Rimakauhu

Kesä on hurahtanut ihan yhtäkkiä loppupuolelleen. Tai ei sanotakaan niin.. Elokuuhan on yleensä mitä kauneinta kesää. Kaikki on vehreänä, illat ovat lämpimiä ja ihmisten silmissä tuikkii vielä kesäilo. Kesä on vienyt mennessään ja blogi on ollut ihan hiljaisena 6 viikkoa. Blogin Facebook ja Instagram ovat sentään kertoneet, että hengissä ollaan, sillä enhän minä kuvaamatta osaa olla. Ne ovat mukavan nopeita jakaa pieniä juttuja, kun ei jaksa viedä kuvia koneelle ja kirjoittaa koko postausta.

Järjestäessäni kaappeja (ne vähät mitä olen tässä lomalla tössötellyt) olen kai samalla yrittänyt järjestää päätäni ja ajankäyttöänikin. Vuorokauden tunnit riittävät johonkin, ja varsinkin kesäiltoina ne ovat menneet muuhun. Ihan vaan kaikkeen elämiseen. Syksy tuo tullessaan myös esikoisen koulun alkamisen ja taas hieman uudenlaisen arjen. Mietin, miten se perusarki läksyineen alkaa rullata, miten sovitan sivutyöt myöhäisiltoihin ja miten organisoisimme paremmin kaiken sälän, joka välillä aiheuttaa aivan tarpeetonta stressiä ja unohduksia.

 

Mietin onko tässä enää edes paluuta... Olen nimittäin nyt onnistunut myös kehittelemään itselleni jonkinasteisen rimakauhun koko blogin suhteen. Kun yhä useampi tuttu ja puolituttu lukee tätä, tulee väkisinkin miettineeksi, että mitenköhän kaikki tulkitaan.. Että jos on kuvannut kukat maljakossa niin siellä vaan päivät pitkät asetellaan kukkia.. Ja lapsetkin ovat varmaan ihan heitteillä, kun äiti vaan bloggaa ja sisustelee..

Silloin, kun päätin kirjoittaa blogia omalla nimellä ja kasvoilla, ajattelin tämän myös henkilökohtaiseksi kehittymistehtäväksi. Kaltaiselleni ujostelijalle tekee vain hyvää paksuntaa vähän nahkaansa, ajattelin, ja päästä todellakin irti siitä mitäköhän ne muut ajattelee -mentaliteetista. Olen aina vähän ihaillut ihmisiä, jotka osaavat todella ajatella niin, ja olen kyllä siinä jonkin verran kehittynytkin. Mutta nyt on tullut takapakkia! Yhtäkkiä en enää osaakaan kirjoittaa luontevasti. Pelkäänkö, että minusta muodostetaan mielipide blogin kautta? Että ihmiset luulevat tuntevansa mutta eivät tunne kuin oman mielikuvansa? Eihän blogien tarkoitus ole kuvata vain tavallista arkea. Tai on kai niitäkin erikseen, mutta minua se arkisotku ei yleensä innosta kuvaamaan.

 

Kamalinta on, kun joku sanoo pöytää kattaessaan, että "ei tää nyt oo mikään nätti tää pöytä niin kun sulla aina!" Hieman kiusaannuttavaa! Mitä siihenkin sitten sanoo!? Tuntuu niin typerältä alkaa selittelemäänkin että "älä nyt viiti, eihän meilläkään..." (Voitteko kuvitella - tämä postaus on ollut minulla luonnoksissa pari päivää ja eilen jo toinen kaverini sanoi lähes tismalleen samalla tavalla!! Kerroin tästä avautumisesta joka on luonnoksissa ja nauroimme päälle, mutta sattuipa tosiaan hyvin...) Hei haloo, meillä laitetaan ne lautasliinat muutaman kerran vuodessa ja joskus saatan jopa laittaa jotain nättiä pöytään kun vieraita tulee. Ja joskus ihan muuten vaan, ihan omiksi iloiksi. Ai miksi? Koska visuaalisuus on minulle voimaa. En kestä sekasortoa enkä tavaroita ympäriinsä (siksi kai toivon löytäväni KonMarista ratkaisun), tulen pahantuuliseksi ja levottomaksi ja toisaalta huomaan tyyntyväni ja hymyileväni enemmän, kun ympärillä on silmänruokaa. Entä ne pari tuhatta muuta ateriointia vuodessa? Niinpä niin. Varmaan syödään ihan samoja makaronilaatikoita ja peruspöperöjä (ilman kattausta), vaikka salaatit ovatkin kuvauksellisempia ja kasvisruoka parempaa, ohjeetkin toivotumpia kuin ne samat joita kaikki muutkin syö aina. 

 

Olen ajatellut blogeja lukevilla olevan varmasti jo sellainen "blogilukutaito", että he tietävät kuvan olevan vain sadasosasekunti tilanteesta, eikä autenttinen kuvaus päivän huipuista ja notkoista. Eräs blogikaveri sanoikin, että ihmisethän lukevat blogeja siksi että haluavat katsella kivoja kuvia. No näin minäkin haluan uskoa, sillä enhän minäkään halua kuvata keittiönpöytiä tavallisessa iltahässäkässä ja vaatteiden noukkimista lattioilta. Enkä sitä, kun esikoinen viskaa kypärän ojaan ja mököttää kädet puuskassa kesken pyörälenkin. Sitten setvitään asiaa tunnin ja taas kasvatetaan.. Ja kasvetaan kai itsekin. Aloin ajatella, että ei kai kukaan luule että blogikodin elämä on pääsääntöisesti sitä, mitä blogissa näkyy? Pyörittelin asiaa ja päätin, että ne, jotka lukevat, ymmärtävät blogit vähän kuin aikakauslehtinä. Eivät nekään ole arkipäivän kuvausta, vaan hetki ajatella muuta ja relata, nähdä jotain nättiä ja saada ehkä ideoita. Ja ne, jotka eivät ymmärrä, voivat lakata tirkistelemästä ja kyräilemästä ja siirtyä vaikka seiskan ja iltasanomien sivuille.

Törmäsin viikonloppuna parikin kertaa Facebookissa Helena Salakan artikkeliin Emme me oikeasti tiedä, jossa pureskeltiin osuvasti sitä, kuinka sosiaalinen media luo meille vääriä käsityksiä ihmisten elämästä. Jonkun elämä näyttää kiiltokuvamaisen täydelliseltä, mutta mitä me oikeasti siitä tiedämme? Onko hän ehkä menettänyt lapsensa, tai parantunut vakavasta sairaudesta ja on niin ylitsepulppuavan onnellinen siitä mitä hänellä nyt on? Tietääkö tuokaan elämästä yhtään mitään... Niin on kaikki nättiä ja ihanaa ja lapsetkin niin söpöt eikä koskaan pahantuulisia. Se tyyppi, joka postaa kuvia reissuiltaan ympäri maailmaa, poseeraa sävysävyyn puettujen lasten kanssa ja fiilistelee uutta sohvaansa saattaa kärsiä mistä tahansa tragediasta, on se sitten vähän rankempi lapsuus tai vaikeuksia ihmissuhteissa. Mitä me tiedämme ihmisten taustoista sen paremmin kuin tämänhetkisestä todellisesta elämäntilanteesta? Luojan kiitos emme päivitä someen kaikkea, sillä kuka voimaantuisi toisten valituksesta? Sen sijaan voi vaikka soittaa ja kysyä että mitä kuuluu. Tai edes jättää tekemättä omia johtopäätöksiä. Koen usein kirjoittavani aika realistisesti myös siitä, että aina ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.. Välillä väsyttää ja ottaa päähän, sekin kuuluu meille. Silti kauniit kuvat näyttävät tilanteen ehkä hyvin toisenlaisena. Lyhyt syväterävyysalue saa kaiken näyttämään niin nätiltä ja seesteiseltä. :) Voitte kuvitella vaikkapa tämän kuvan ympärillä vallinneen sotkun kun esikoinen kavereineen oli päättänyt leipoa muffinsseja minun öljytessä terassia...

 

Hmm, tulipa tästä pitkä ja pohdiskeleva, avautuminenkin ehkä. Blogihiljaisuus on siis todellakin rikottu, kertaheitolla. Painiskelen blogin tulevaisuutta mutta en voi olla ajattelematta niitä kaikkia mielettömän tärkeitä juttuja, mitä tämä bloggaaminen minulle antaa.. Tulen käyneeksi läpi ajatuksia, valikoin ja teen kuvat valmiiksi (muuten ne vaan hukkuisivat tuhansien muiden kuvien joukkoon), koostan kai jonkinlaista virtuaalista päiväkirjaa ja ehkä sen ansiosta jopa joskus koen saavani jotain aikaan! :D Ehkä tärkeimpinä asioina kuitenkin kerrottakoon, että olen tutustunut todella hienoihin ja mielenkiintoisiin ihmisiin, saanut uusia ystäviä ja tuttavia ja lähtenyt mukaan juttuihin, joihin en muuten olisi lähtenyt. Tämän blogin myötä olen myös opetellut valokuvaamaan, enpä olisi nimittäin uskonut että löydän näin aikuisiällä itsestäni jonkun uuden ulottuvuuden ja saan näin kivoja harrastuksia! Tämä kolmen vuoden blogitaival on siis ollut myös todella tärkeä henkilökohtainen projekti, joka on opettanut niin ammatillisella kuin henkisellä saralla todella paljon sellaista, mitä en olisi voinut kuvitellakaan.

Kiitos kaikille, jotka olette mukana keikkuneet tähän asti! <3 Myönnän, etten varmasti olisi jaksanut kovin kauaa kirjoitella ihan vain omaksi iloksi!

FB | IG

Katri