Mihinkä muuhun olisin kanavoinut energiani näinä ympäripyöreinä kotipäivinä kuin synttäriaskarteluihin? :) Talolla tapahtuu nyt kovaa vauhtia, kun ammattilainen tuli kittaamaan seiniä, tänään ilmeisesti on saatu ekoja seiniä maalattuakin. (Muuten, jos johonkin panostatte remonteissanne ja rakentamisissa, niin ammattilaiseen seinätöissä.. Niitä seiniähän sitten tuijottelee joka päivä.) Minä ja lapset olisimme siellä vain tiellä, joten me olemme täällä kotona yrittäneet pitää sekamelskaa yllä. Tai no, minunhan olisi pitänyt suunnitella kaikkien seinien maalaus, valita takan luukku, etsiä seinä- ja kattovalaisimia jne. jne., mutta nyt tuntuu iskeneen suunnitteluähky. Olen ymmärtänyt, että rakentajillekin sellainen iskee jossain vaiheessa? Mikä sen valkoisen seinän valitsemisessa on niin vaikeaa?? No kaikki! Valaistus, ilmansuunnat, lattian väri, listojen väri... Joten olen vaivannut päätäni näillä pienemmillä ja helpommin päätettävillä suunnitteluasioilla.
Nimittäin prinsessasynttärit.. Sellaisia tyttö toivoi, ja totta puhuen olen yrittänyt aiempina vuosina vähän himmailla sitä prinsessatouhua, mutta se vaan näköjään tulee. Halloween-juhliin piti saada pukeutua prinsessaksi, koruja tällätään päälle enemmän kuin mukana pysyy, kaikki kimaltava kiinnosta, ja kirjastosta lainataan prinsessakirjoja. Onhan se tavallaan ihanaa, mutta idealisti-minä oli tietty ajatellut, että mitään niin sukupuolistereotyyppistä ei meillä tulla näkemään. Tämä on taas niitä periaatteita, jotka pikkuhiljaa varisevat romukoppaan.. ;)
Anyway, nyt juhlitaan ihania prinsessakemuja, ja otetaan kaikki ilo irti prinsessahössötyksestä. Juhlissa on tarkoitus, että jokainen saa askarrella oman prinsessakruunun, joten kävimme vähän hankkimassa askartelutarvikkeita. E ihastui tuohon kimaltavaan pinkkiin "vaahtopahviin" (mitä se oikein on nimeltään?), jolla sitten koristelimme pillitkin. Pilttipurkki-idean sain juuri sopivasti niin inspiroivalta Hoo:lta Lumimäellä -blogista, heillä kun oli juuri myös ollut synttärit. Tämä on blogien parhautta - ei tarvitse miettiä päätä puhki, kun ideoita ropisee muilta kuin tilauksesta! :) Se tietty edellyttää, että on tilannut lempiblogiensa päivitykset jonkun syötteenlukijan avulla! ;) (Esim. tätä blogia voit siis seurata vaikkapa kirjautumalla sivun oikeassa reunassa lukijoihin, tai lisätä blogin Bloglovin'-suosikkeihisi tai Blogilistalle, jos seuraat blogeja niiden kautta.)
Armaat sukulaiset ovat lupautuneet leipomaan kaikenlaista, kun meillä on tätä remonttihässäkkää, joten minä taidan tehdä vain cupcakeseja, vaahtokarkkitikkareita ja suolaisia pieniä vartaita lastenjuhliin, ja suolaista piirakkaa muille tarjottavaksi. Keksitkin taidan ostaa ihan kaupasta, ei jaksa leipoa.
Sisustussuunnittelijamme Liisa suunnitteli valaistusta lähes kaikkiin tiloihin, ja olen nyt pyöritellyt valaisinvaihtoehtoja pääni pyörälle. Tarvitsimme apua siihen, miten erilaiset tilat saisi valaistua toimivasti, monipuolisesti ja kauniisti. Minulla varsinkaan ei ollut oikein mitään käsitystä valojen tehoista, lumeneista ja valon värilämpötiloista, joten ajattelin, että parempi antaa ammattilaisen miettiä nämä asiat. Ja hyvä niin, sillä valaistusta tulee lisättyä nyt todella paljon ja mikä tärkeintä - nyt valojen pitäisi olla oikean tehoisia ja oikean värisiä.
Ruokailu- ja oleskelutilamme on korkea ja siihen tarvitaan kaksi samanlaista isoa valaisinta. Liisa antoi myös valaisinehdotuksia, kuten tuo ihana Eos ja Silvia, ja ihastuin varsinkin tuohon höyhenvalaisimeen. Ajattelin sellaisen tulevan ehdottomasti jonnekin, joko ruokailutilaan tai meidän makuuhuoneeseen. Se on niin kaunis, että huokailen vain sitä katsellessani... Sitten luin, että se on valmistettu aidoista hanhenhöyhenistä. Ei sentään kuulemma eläviltä nypitty, vaan elintarviketuotannon sivutuotteena saaduista höyhenistä. Mutta silti... Luulen, että kokisin pientä eettistä syyllisyyttä aina tuon kanssa, koska en halua rahoittaa lintujen tuotantoa ruoaksi, sen paremmin broilerien kuin varsinkaan hanhien (tiedättehän ne hanhet, jotka pakkoruokitaan sairaiksi rasvamaksan vuoksi?)
Verner Pantonin Fun on myös aivan mielettömän kaunis, vaikka onkin tosi bling bling. Hintaa tosin on nelinumeroisesti enemmän kuin vastaavalla budjettiversiolla, Sessak:n Bukyalla, joten ei liene vaikea arvata, kumpaan päätyisimme, mikäli tuollaiset simpukankuorivalaisimet tilaan hankkisimme.
Itse en olisi osannut ottaa ruokailutilan valaisinten kanssa huomioon mm. sitä, että valo ei saa häikäistä, eli valon olisi hyvä tulla pehmeästi varjostimen läpi. Valaisin kannattaa kuulemma sijoittaa tilassamme yläkerran lattian korkeuteen, eli melko ylös, jos ajattelee millä korkeudella ruokapöydän valaisin yleensä on. Lisäksi valaisin ei voi olla sellainen kupumainen, joka heijastaisi valoa vain alaspäin. Enkä tullut ajatelleeksi sitäkään, että kattovalaisimet valaisevat kovasti myös yläkertaa, jossa lapset iltaisin nukkuvat meidän vielä valvoessa. Sen vuoksi Liisa ehdottikin, että laittaisimme ruokailutilaan kolme seinävalaisinta. Ne toisivat pehmeää valoa, ja tekisivät korkeasta tilasta pesämäisemmän, hämyisemmän ilta-aikaan.
Kerroin, etten halua ulkovalojen näköisiä seinävalaisimia, jolloin Liisalla tuli heti mieleen Innoluxin Lumi. Ihastuin siihen heti, ja vaikka miten olen googlannut, en ole muita yhtä miellyttäviä seinävalaisimia löytänyt. Monet heijastavat tiukat kiilat ylös ja alas, tai ovat liian laitosmaisen näköisiä. En myöskään tykkää niistä maitolasista, joita paljon on tarjolla. Nämä Lumi-valaisimet ovat itsessään kuin koru, ja heijastavat valon pehmeästi lävitseen. Seinävalaisimet asennetaan siten, että kaikkia kolmea ohjataan yhdestä katkaisijasta, jottei aina tarvitse olla painelemassa johdosta valoja erikseen päälle.
Se tässä nyt tulee ongelmaksi, että jos seinävalaisimiksi tulee Lumi, niin simpukankuorivalaisin on liian krumeluuri. Höyhenvalaisin sopisi täydellisesti näiden seinävalaisinten kanssa, mutta mutta.. Phrena voisi olla oikein varteenotettava vaihtoehto myös. Suomalaista designia oleva Pilke-valaisin olisi ihanan aito (saatavana myös valkoisena ja mustana), mutta hinta on vähän kova, varsinkin kun niitä pitäisi kaksi hankkia. Uskoisin sen olevan myös hyvin ajaton valinta.
Millaisia valaisimia teillä on korkeissa huoneissanne? Tai tuleeko mieleen joku kaunis vaihtoehto katto- tai seinävalaisimiksi? Leppoisaa perjantai-illan jatkoa! <3
Heippistä, onpa täällä taas viikko vierähtänyt! Tai enemmänkin, kuka näitä päiviä enää laskee. Pientä remppa-ahdistusta on ilmassa, enpä olisi uskonut, että siitä tulee noin suuritöinen urakka. Pieni pintaremontti ei ollutkaan sitten ihan niin pientä... Edelleenkään ei onneksi ole löytynyt mitään varsinaista korjattavaa, mutta kyllä kaikkien tilojen pintaremonttikin ihan työstä käy. Arvatkaapa, mikä tässä pännii? Se, että ei tullut otettua enempää "ennen"-kuvia! Olen niitä yrittänyt nyt napsia tässä matkan varrella, mutta ei se ole ihan sama sitten enää, kun on keittiö ja seiniä jo purettu. Täytyy ehkä pyytää, josko kiinteistönvälittäjällä olisi vielä tallessa myynti-ilmoituksen kuvat.
Päivät ovat siis pyörineet ihan rempan ympärillä, viikonloppuna on taas tiedossa tehokkaampia päiviä minunkin osaltani, kun äitini tulee taas lapsenvahdiksi. Vitsit mutta ette usko miten paljon olemme saaneet apua ja miten kiitollinen siitä olen... Minä usein mutisen, kun ei ole niitä paljon puhuttuja tukiverkostoja - kaikki sukulaiset asuvat 100 km:n päässä, ja monet ystävät ovat muuttaneet muualle työn perässä. Mutta nyt kun oikeasti tarvitsemme apua, olemme sitä saaneet tosi auliisti. (Olemme jopa päässeet pari kertaa kaksin ulos lasten mentyä nukkumaan, kun joku on jäänyt tänne yöksi, että pääsemme heti seuraavana aamuna lähtemään aikaisin työmaalle. Se on harvinaista herkkua se!) Äiti ja anoppi ovat olleet lapsenvahteina, isäni hiomassa lattiaa ja maalamassa seiniä, monet ystävät auttaneet ihan mielettömästi. Kesällä autoimme ystävien raksalla kovassa loppukirissä, kun vauvan synnytys läheni ja piti saada muuttolupa - nyt he ovat olleet lapsineenkin työmaalla kanssamme repimässä tapetteja, pesemässä seiniä maalausta varten, levyttämässä seiniä ja mitä vielä... Tällaisesta yhteishengestä tulee niin lämmin olo. <3 Olen niin kiitollinen, että tuntuu hölmöltä kun en osaa tarpeeksi kiittää kaikkia.
Juttuja olisi teille niin paljon kerrottavana ja kuviakin on tullut napsittua. Juttuaiheita on pää täynnä seinävalaisimista ja korkean tilan kattovalaisimista, keittiö sneak peakeja, joulutunnelmia ja mitä kaikkea, katsotaan ehdinkö koskaan kirjoitella kaikkea mitä puolivalmiina olisi! :) Mutta tähän kuvitukseksi pikku realitypala eräältä päivältä, kun Nöpö kaatoi pyykkitelineen. Nämä ovat tietty niitä tilanteita, joita kauniissa ja ihanissa blogeissa ei näy (koska yleensä on tärkeämpää rientää korjaamaan vahinko), mutta päätinpä sittenkin kaivaa kameran esille. Tällaisia tilannekuvia pitäisi muutenkin useammin napsia perhealbumiin, näistä sen todellisen arjen muistaa! :) Tuon isosiskon halauksen kun nöpö hömistyneenä katsoo, mitä telineelle kävi. "Vooooi Pikku, sä kaadoit vahingossa telineen, mutta ei se haittaa, sisko nostaa.."
Nyt hyvää yötä ja kaunista loppuviikkoa - toisille rentouttavaa ja toisille työntäyteistä! :) Työntäyteinenkin on tässä tapauksessa hyvä asia, koska hommien edistyminen tuo mielenrauhaa aika paljon. Vajaa kuukausi muuttoon... :)
Niin, olen tässä pyöritellyt äitiyttä kantilta jos toiseltakin viime aikoina. Ensin Karla kirjoitti aivan loistavan tekstin siitä, miksi aikuinen nainen bloggaa. Käykääpä lukemassa se täältä. Hän puki todella hyvin sanoiksi niitä ajatuksia, joita olen itsekin pyöritellyt. Ihmisillä on tosi omituisia käsityksiä blogin kirjoittamisesta.. Ja omituisia mielikuvia siitä, millaista elämä blogin takana on. Että jos kamera on taltioinut sekunnin, niin onko koko elämä kauniita kynttiläkippoja? Varmaan tuo nainen asettelee päivät pääksytysten kynttilöitä. Ja lapset ovat ihan heitteillä. Miksi äidin on ok harrastaa käsitöitä tai kuntoilua, mutta ei bloggaamista? Miksi sen kuuluisan oman ajan viettäminen blogien parissa on jotenkin paheksuttavaa ja typerää hömpötystä, mutta television passiivinen tuijottaminen on normaalia?
Rakkaat ystävämme olivat meillä kylässä lauantai-iltana, ja siinä tuli jotenkin puheeksi, että joku tutun tuttu oli ostanut merkkilaukun edullisesti. Sitten ystäväni ihmetteli, miten kukaan voisi käyttää monta sataa euroa laukkuun. Pudistelin päätäni hymähdellen osoittaakseni, että olen ehkä itsekin saattanut sortua vastaavanlaiseen tuhlaamiseen investointiin (ostin itselleni valmistujaislahjaksi laukun (juu, tosi itsekästä ja äärimmäisen turhamaista) ja näköjään edelleen puhun siitä investointina :D). Sain osakseni suurta ihmettelyä "Katri, äiti-ihminen!! Kyllä nyt mieluummin lapsiin..!" Takeltelin tietty ja yritin seivata tilannetta kertomalla, etten tietenkään mitään niin kallista ja ja ja... Jäin vähän sanattomaksi (sitä tapahtuu harvoin), mutta asia jäi mietityttämään moneksi päiväksi. Kun sitten myös Emilia kirjoitti eilen äitiydestä, tuntui, kuin hän olisi kirjoittanut juuri ne omat ajatukseni täydellisesti sanoiksi. Lukekaa Emilian kirjoitus täältä. Tunsin, että nyt tämä aihe polttelee käsissä liikaa, on pakko avautua itsekin ja yrittää pukea sanoiksi omia äitipohdintoja.
Nämä roolitukset, luokittelut ja muottiintunkemiset ovat lähellä sydäntäni, koska tutkin gradussani sitä, millaisia rooliodotuksia miesten ja naisten toimintaan kohdistuu, ja millaisia yhteyksiä niillä on työhön, perheeseen ja opiskeluun aikuisiällä. Tuohon äiti-ihmiseen kiteytyy kimppu niitä odotuksia, joita äitinä olemiseen liitetään. Kuka sen määrittelee, millainen äidin kuuluu olla? Miksi äidin muotti on ahtaampi kuin isän? Äidin pitäisi olla tietynlainen, mutta isän rooli on huomattavasti löyhempi, vaikka toki isyyteenkin liitetään koko joukko suotavia ja vältettäviä ominaisuuksia.
Meillä on historiallisesti muotoutunut, kulttuurisesti jaettu käsitys siitä, millainen on hyvä äiti. Mikä on äidille sopivaa käytöstä, millainen habitus äidillä kuuluu olla, miten äiti käyttää vapaa-aikansa jne. Miksi isäihmiselle on ok hankkia moottoripyörä tai vene, mutta äiti-ihmisen laukkuhankinta on tosi turhamaista? Tai miksi äiti-ihminen voi hankkia uuden kännykän tai lapsille lisää vaatteita ja leluja, mutta ei itselle laukkua? Miten ylipäätään se olisi automaattisesti lapsilta pois, jos joskus hankkii itselleen jotain? Aika harva sysää lasten tarpeita sivuun hankkiakseen jotain turhamaista itselleen. Näissä asioissahan ei välttämättä ole kyse tarpeesta - tarvitseeko lapsi taas uuden lelun, kolmannen söpöstelytakin, tai markkinoiden hienoimmat rattaat, entä äiti laukun. Kyse on kuluttamisesta ja kulutusvalinnoista. Ei kai sillä periaatteesa ole väliä, mihin sen kuluttamisen tarpeensa kanavoi, mutta käytännössä tuntuu kuitenkin, että äidin on sallitumpaa kuluttaa muihin asioihin kuin itseensä. Lapsiin tietty, ehkä kodin sisutukseen (ei kuitenkaan liian kalliisiin design-esineisiin), mutta omaan kauneudenhoitoon, hyvinvointiin tai vaatteisiin ei mielellään, se on liian pinnallista. Lasten kautta kuluttaminen on hyväksyttävämpää, mikä on minusta sikäli omituista, että jossain vaiheessa sitten aletaan ihmetellä lapsen halua saada joululahjakuvastosta kaikki ja moralisoda, että kaikkea ei voi saada.
Nämä kulutustavat olivat oikeastaan ihan sivujuonne koko äitiysasiaan, mutta sain tuosta keskustelustamme lopullisen kimmokkeen kirjoittaa aiheesta. Ja toisaalta liittyyhän se paljon siihen, millainen äidin ajatellaan olevan.
Ruokafriikki äiti-ihminen, jonka toisaalta olisi suotavampaa keitellä nakkisoppaa päivästä toiseen.
Tuoreena ja nuorena äitinä viisi vuotta sitten olin ihan uudessa tilanteessa. Olin halunnut äidiksi tosi nuoresta, ja toiveemme toteuduttua olinkin aika lailla ensimmäinen äidiksi tullut kaveripiirissäni. Koin putoavani johonkin ihmeelliseen äitikuplaan ja omaa äitiroolia oli tosi vaikea löytää. Ehkä yritin hakea paikkaani juuri niistä lokeroista, joita tätä nykyä karsastan. Minulla oli aika stereotyyppinen kuva äitiydestä, yritin olla sellainen uhrautuva äiti-ihminen, jolla ei enää ole omaa elämää lainkaan. Kävin perhekahvilassa ja "mammaryhmissä", joissa se äitiyden kirjo ei ollut kovin moninaista. Niissä porukoissa äidit keskustelivat siitä, miten voisi olla vielä lapsentahtisempi (siitäkin kun oli jokaisella oma oikea käsityksensä) tai kuka tarkimmin tulkitsee vauvansa vessahätäviestejä. He olivat myös usein niitä, jotka eniten moralisoivat muiden valintoja. Karkeasti sanoen siellä tuntui, että mitä homssuisempi oli, sen parempi äiti oli. Juu, tuollainen ahdas äitimyyteillä maalattu maailma ei ollut minua varten, mutta tajusin sen vasta löydettyäni blogeista samastumisenkohteita. Ymmärsin, että muunkinlaista äitiyttä voi olla. Sain olla edelleen se sama Katri, puoliso, ystävä, opiskelija ja työntekijä, mutta myös vanhempi. Elämämme oli rikastunut ihanalla pikkuisella, meistä oli tullut perhe, mutta minun ei silti tarvinnut unohtaa itseäni ja olla vain äiti. Tuntuu ehkä tosi hölmöltä, miksi näin äitiyden niin ahtaana, mutta jälkeenpäin se on ihan ymmärrettävää, sillä en tuntenut ketään muita ikäisiäni äitejä.
Nyt viisi vuotta myöhemmin olen hyvin sinut itseni ja äitiyteni kanssa. Toisen lapsen myötä olen myös tullut tosi paljon rennommaksi. Enää en jaksa miettiä, millainen äiti minun kuuluisi olla tai miten tekisin parhain päin (lapsen kasvaessa monet hyvät periaatteet varisevat kuitenkin romukoppaan..). Uskon, että lapsilleni olen riittävän hyvä äiti. Sellainen, joka makoilee lattialla ja lukee kirjoja toisensa perään, mutta aikansa löysäiltyä mutisee pitkin lojuvista tavaroista ja yrittää saada ympäristön ruotuun, koska nauttii siitä, että ympärillä on kauneutta ja järjestystä. Heillä on myös loistava isä, en halua tehdä itsestäni korvaamatonta enkä pitää äitiyttäni tärkeämpänä kuin mieheni isyyttä. Äitikuplasta päästyäni löysin ystävä-minuutenikin uudelleen. Nykyään pidän tärkeänä sitä, että tapaan ystäviäni joskus myös ilman lapsia. Tässä elämäntilanteessa se on tosi harvinaista, mutta tärkeää kuitenkin silloin tällöin toteutuessaan. :) Riittämättömyyden tunne on tosi raskasta, joten välillä on mukava järjestää aikaa niin, että oma kuuntelu ja tarkkaavaisuus ei jatkuvasti katkea. Huomenna lähdemme kolmen päivän reissulle Helsinkiin koko perhe. Majoitumme ihanilla ystävillä ja kummilapsemme luona, tapaamme muita kavereita pitkästä aikaa ja perjantaina jään viettämään leppoisaa iltaa ystävälle ihan yksin. Ensimmäistä kertaa ainakaan vuoteen olen yön poissa, ja taitavatpa muuten olla ensimmäiset katkeamattomat yöunetkin vuoteen. Tekee varmasti hyvää. Kumma muuten, miten puolen vuorokauden poissaolostakin voi tulla huono omatunto, vaikka periaatteessa se olisi sama, kuin olisin päivän töissä? Tai yövuoron vuorotöissä!
Tätä tekstiä olenkin työstänyt tovin, enkä vieläkään ole varma, uskallanko julkaista. No, menköön. Se vaikenee joka pelkää, muiden mieltä... Ja nyt kun tuo PMMP:n loistava laulu alkoi soimaan päässä, linkitän sen vielä tähänkin, jos vaikka joku haluaa laulaa tunnelmoida ja sydämensä kyllyydestä.
