Hiljaisuus

Miten hiljaista hiljaisuus voi olla? Olen monena iltana huokaillut takapihalla ihanaa hiljaisuutta, jonka ehkä lintujen liverrys välillä rikkoo. Muuten asuinalueemme on minusta kovin hiljaista ja rauhallista aluetta. Sitten menimme pitkästä aikaa käymään maalla, kotikonnuilla. Siellä vasta hiljaista olikin! Kaupungin ja teiden tasainen melu ja hälinä on sellaista taustaääntä, jota ei edes erota kuulevansa, ennenkuin menee maalle.

Meidänhän piti tosiaan ottaa parisuhdeaikaa oikein kunnolla ja mennä kaksin metsäretkelle ja laavulle perjantaiyöksi. No, toisin kävi, sillä pikku vierasti mummia niin kovasti, että eihän sitä raasua voinut jättää edes yhdeksi yösyötöksi. Niinpä kävimme vain kävelemässä laavulle katsomaan auringonlaskua, paistamaan vaahtokarkkeja ja kuuntelemaan hiljaisuutta. 

Kolmisen tuntia katselimme maisemia ja tunnelmoimme, nautimme rauhasta ja hiljaisuudesta. Teki todella hyvää, ihan tuollainen pienikin pyrähdys. Pitäisi yrittää ottaa tavaksi käydä aina vähän nauttimassa metsästä, kun kotipaikkakunnalla käymme. Siellä hiljaisuus on (kliseistä kyllä) käsin kosketeltavissa. Tuntuu, että ympäröivä hiljaisuus olisi kuin kupla ympärillä. Peilityyni järvi, joutsenpari iltauinnilla, nuotion hehku ja hiljainen rätinä. Metsässä tuntee itsensä ja omat asiansa (kuten haaveet isommasta kodista) tosi pieneksi, hyvällä tavalla. Metsä on ja elää omaa systeemiään riippumatta meistä, vahvana ja viisaana. Samalla ymmärtää olevansa aivan tajuttoman onnekas ja onnellinen, kaikkein tärkeimmän ihmisen vierellä.