Ennevvanhaammaalla

Perunannostotalkoot vanhaan malliin, loistoidea! Äiti kai kylvi perunoita vähän suuremmalle läänille ihan sen vuoksi, että saadaan syksyllä viettää perinteikkäät perunannostajaiset. Silloin muinoin oli kyllä perunat isompia, matojakin pellossa... Miehetkin väkevämpiä. Ja miten sitä ruukataan päivitellä niitä vanhoja hyviä aikoja... 

 

Ajattelin ensin, että varmaan siitä edellisestä kerrasta on joku kymmenisen vuotta, kunnes tajusin, että voidaan lähteä kahdestakymmenestä.. En olekaan siis enää parikymppinen. Miten tässä näin pääsi käymään?

 

 

Vuosien takaisia muistoja heräsi monista pienistä jutuista, kuten jo heti saapuessamme paikalle tädin vaaleanpunaisen takin loisteesta. Takki on kuulemma yhtä vanha kuin minä, Tallinnasta. Veikkaan että Mustamäen torilta. Tuo perunannostoasento pylly pystyssä käsi toiseen jalkaan nojaten. Siihen on hyvä tukeutua toisen käden pöyhiessä muhevaa multaa ja pottujen kopistessa pärekoreihin. Miten turvalliselta tuoksuu multapölyn sekoittuminen traktorin polttoaineen katkuun... Se tuoksuu tekemisen meiningiltä.

 

Silloin muinoin perunasouvi oli niin pitkäpiimäistä hommaa, että me lapset keräsimme matoja lasipurkkeihin kun alkoivat perunat kyllästyttää. Tosin perunaakin oli monta kertaa enemmän kuin nyt, koko suvun vuoden tarpeisiin. Pitkä perunasouvi jaksettiin sen voimalla, että mamman veli ajelutti traktorin perään kiinnitetyn reen kyydissä rallia pelloilla ja metsäteillä. Ja tämä oli kuulemma ollut myös aiemman sukupolven motivaattori, joten tiettävästi nyt vietiin kolmatta sukupolvea kyydissä. Oli se reki kyllä kamalasti pienentynyt.. Samoin kuin tuvan puuliesi, joka ennen muinoin oli valtava möhkäle jota piti vähän varoakin. Joku oli kutistanut ikiajan paikallaan nököttänyttä oranssia jakkaraakin. 

 

 

 

Isä haki myös vanhimman polven paikanpäälle kotipaikalleen tunnelmoimaan, muistavat kuulemma lopun elämäänsä. <3 Äiti sisaruksineen oli nähnyt niin paljon vaivaa, lämmittänyt pirtin ja tehnyt ruoat parikymmenpäiselle pataljoonalle, syötiin ja muisteltiin. Oli muuten aika paljon mukavampi sukutapaaminen kuin ne perinteiset pönötysjuhlat! Perunasato jäi niin pieneksi, ettei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta päivän pointti oli varmaan muutenkin kaukana perunasadosta. Mekin pääsimme koko perhe reen kyytiin. Mutkissa piti oikein pitää molemmilla käsillä laidoista kiinni ja puristaa jaloilla lapsia lähemmäs! :D

 

 

 

Aina kun missä tahansa yhteyksissä tulee puhe yhteisöstä, minulle tulee mieleen nämä perunannostotalkoot. Ihan aina, enkä muista olenko missään muuten kokenut niin suurta yhteisöllisyyttä. Silloin kun asetuimme tänne Turun seudulle, mietin paljon jäävätkö lapsemme paitsi sellaisesta yhteisöllisyydestä, jossa suku on lähellä ja kantaa. Sehän tuntuu puhuttavan tänä päivänä laajemminkin, kun ihmiset muuttavat koulutuksen ja työn perässä kauas synnyinsijoiltaan. Ehkä siksi tykkään tästä meidän kylästä niin paljon. Eihän tämä kylä sukua tee, mutta minulle on jotenkin tärkeää, että on olemassa sellainen kyläyhteisö, jossa toisten elämästä ja lapsista ollaan kiinnostuneita. Sellaisella hyvällä tavalla.

 

Kaiken kaikkiaan, kyllä taas muistui, että perinteet ovat tärkeitä! Lapset odottivat perunannostoa kovasti, ja nyt he sitä vasta odottavatkin, kun tietävät mitä se oikeasti tarkoittaa. Ennakkoajatus oli varmaan samaa kuin omalla pikku kasvimaallamme, kuokkimista ja löytämisen iloa.

 

Rentouttavaa sunnuntaita ja viikonlopun jatkoa!

 

FB | IG

 

Katri

Words are empty

When words are most empty, tears are most apt

Max Lucado

 

Tänään

en löydä sanoja.

En ole löytänyt vähään aikaan.

Hiljaisuus on hyvä.

Ei niin suureen suruun ole sanoja.

Siihen pohjattomaan suruun, jota läheisimmät läpi käyvät. Miten tyhjältä osanotto kuulostaa... Miten suurelta kaikkien heidän tuska tuntuu sydämessä... En voi olla ajattelematta, mitä jos tämä tulisi lähemmäs. Olisinko osannut rakastaa, kiittää, ja sanoa tarpeeksi? Tai olisinko osannut olla kiitollinen jokaisesta hetkestä?

 

Sanotaan, että päivistään ei kukaan tiedä. Miten pelottava ajatus se onkaan.

 

At times our own light goes out and is rekindled by a spark from another person.

Each one of us has cause to think deep gratitude of those who have lightened the flame with us.

Syysiltoihin

Pitäisikö jo antaa periksi syksylle? Syyskuun puolta väliä ajatellen aika hulppeat kesäkelit on tänä viikonloppuna ollut. Yökin oli vielä melko lämmin, paitsi miehen mielestä, jolle ei riittänyt makuupussia... Kohtalaisen nihkeä oli tunnelma aamulla teltassa ja laitoinkin villasukat jalkaan heti herättyäni, mutta ei mennyt kahta tuntia kun jo oli parisen kymmentä astetta lämmintä. Ihania, mutta välillä niin haasteellisia syyskelejä.

Aika vähän on tullut laitettua syksyä kotiin, mutta minä olenkin toisaalta aika perinteinen näissä jutuissa.. Kynttilöillä se on aika helppoa, sopii minulle. Hauskan nahkanaruilla kierretyn lasilyhdyn löysin maskulaisesta Mimosan kukasta, josta muuten on myös tuo pienempi harmaa ruukku. Siellä oli tosi kivoja rouheita ja rustiikkisia ruukkuja, ja vieläpä kivan edullisesti! Isompi harmaa ruukku on Kotilaiturilta, sitä olin tunnustellut jo aiemmin ja nyt lankesin. Minä olen sellainen hipelöijä. Täytyy olla pintaa ja näköä, mieluummin molempia samassa paketissa. Tuo langaton soitin on lunastanut paikkansa ihan ansaitusti meillä. Siinä on paljon parempi äänentoisto kuin puhelimessa, mutta silti voi puhelimesta ohjata soittolistaa ja äänenvoimakkuutta. Varmaan jo tosi vanhanaikainen juttu, mutta ilostuttaa meitä joka päivä. On vielä melko hyvin sisustukseen sopivakin...

Nyt niin trendikkäitä Ruska-astioita löysin Paraisilta vanhan tavaran liikkeestä, ja samaisen kyläpahasen joulumarkkinoilta, Gamla Malmens Julmarknad'eilta muuten löysin viime joulun alla tuon betonisen tyynyltä näyttävän kynttilän alusen.. Ne ovat muuten ihan must see -joulumarkkinat, kurkkaapa viime vuoden postaus markkinoilta. Voi ei, ei ollut tarkoitus alkaa tunnelmoida joulua vielä...

Vaikka olenkin ihan silkka kesän lapsi, on näissä syysilloissakin oma tunnelmansa. Minä ainakin tarvitsen tällaisia nättejä hetkiä pimeään syksyyn.. 

Rentouttavaa sunnuntai-iltaa ja hyvää uutta viikkoa!

FB | IG

Katri

Romantiikannälkään, maalaishäät

Voi mihin nämä viikot menevät! Viime aikoina olen miettinyt, miten ihmeessä ehdin aiemmin blogata useamman kerran viikossa.. Kovasti tekisi mieli nytkin, kuvia ja juttuja jää julkaisematta aivan liikaa mutta kun ei vaan kaikkea voi tehdä. Siihen olen oppinut viime aikoina nöyrtymään. On pitänyt priorisoida ja hyväksyä se, että nyt ei vaan ole aikaa eikä paukkujakaan kaikkeen mitä haluaisi tehdä..

Viime aikoina olen toisaalta saanut kuvata paljon, joten kyllä tästä tilanteesta saa myös olla tosi iloinen! Kerroinkin aiemmin, että sain kuvata ystävieni häissä muutama viikko sitten. Kysyin etukäteen varsinaiselta hääkuvaajalta, häiritseekö häntä jos minäkin kuvaisin. Nimittäin se olisi tosi tarpeellista harjoitusta... Miten muuten voisi kuvata elämänsä ensimmäisiä häitä, ellei olisi harjoitellut jonkun vaikkapa tutun häissä ilman, että tarvitsee olla ainoana vastuussa kuvista? Eihän minulla ole toista runkoakaan vielä, ja paaaljon paljon pitää kehittyä, mutta juuri sitä varten etsin tällaisia harjoitustilanteita. 

Kyselin juhlapaikalla valokuvaajalta paljon kaikenlaista ja loppuillasta rohkaistuin myös kysymään, voisiko hän katsoa kuvani ja antaa rehellistä palautetta. Vitsi miten jännitti kysyä, kun pelkäsin että haluanko tosiaan kuulla todellisen tuomion.. Mutta ilokseni palaute olikin tosi hyvää ja sain myös pari hyvää vinkkiä liittyen mm. kuvasuhteisiin sekä kontrastiin, mutta toisaalta kuvankäsittelylliset asiat ovatkin vähän enemmän tyyliseikkoja. Mutta se on ehdottomasti asia, jossa haluan kehittyä luovemmaksi. Miten saada kuviin oikea tunnelma oikeanlaisella käsittelyllä? Haetaanko  vaaleampaa, vähäkontrastisempaa ja eteeristä tunnelmaa vai vahvempaa ja ehkä dramaattistakin tunnelmaa?

Häät oli loihdittu (joo, nimenomaan varmaan taikasauvalla heilautettu) vanhaan navettaan, joka on jo muutaman vuoden toimittanut pikemminkin konehallin virkaa. Se on vaatinut lukemattomia työtunteja jo paljon aiemmin, ja oli kuulemma aika kova loppukirikin kaiken järjestelyn kanssa. Että kyllä niissä kotihäissäkin on aivan oma hommansa! Puitteet olivat aivan täydellisen rennon maalaisromanttiset ilman pitsihässäköitä. Illan hämärtyessä valonauhat ja kynttilät valaisivat krouveja seiniä ja heinäpaaleja. 

Lapsille oli tehty monenlaista nurkkausta, vipelsihän niitä mukana parisenkymmentä. Suosituin taisi olla traktorinrenkaiden ympärille tehty kaahailurata, joka oli niinikään erotettu mahtavalla heinäpaalirivistöllä. Meidän vauhtipää siellä tietty yhtenä rymyämässä... Siinä vaiheessa ei enää tarvinnut varoa vaatteitakaan kun pihassa piti luonnollisesti heti koittaa kuinka lujaa pystyy mekko päällä juoksemaan..!

Ihana kesähääfiilis tuli taas!! <3 Kunpa näitä olisi enemmän... 

Suuret kiitokset E ja J kun sain kuvata ja kiitos kaikille, jotka antoivat luvan kuvansa julkaisuun! 

Rentouttavaa viikonloppua kaikille! Me lähdemme huomenna viettämään hääpäivää ja lauantaina olisi tarkoitus mennä testaamaan sitä uutta telttaa, kun on luvattu vielä lämpimiä öitä... Voin jo niin tuntea, mikä raukeus minustakin taas löytyy sunnuntaiaamuna! :)

FB | IG

Katri