Niin, olen tässä pyöritellyt äitiyttä kantilta jos toiseltakin viime aikoina. Ensin Karla kirjoitti aivan loistavan tekstin siitä, miksi aikuinen nainen bloggaa. Käykääpä lukemassa se täältä. Hän puki todella hyvin sanoiksi niitä ajatuksia, joita olen itsekin pyöritellyt. Ihmisillä on tosi omituisia käsityksiä blogin kirjoittamisesta.. Ja omituisia mielikuvia siitä, millaista elämä blogin takana on. Että jos kamera on taltioinut sekunnin, niin onko koko elämä kauniita kynttiläkippoja? Varmaan tuo nainen asettelee päivät pääksytysten kynttilöitä. Ja lapset ovat ihan heitteillä. Miksi äidin on ok harrastaa käsitöitä tai kuntoilua, mutta ei bloggaamista? Miksi sen kuuluisan oman ajan viettäminen blogien parissa on jotenkin paheksuttavaa ja typerää hömpötystä, mutta television passiivinen tuijottaminen on normaalia?
Rakkaat ystävämme olivat meillä kylässä lauantai-iltana, ja siinä tuli jotenkin puheeksi, että joku tutun tuttu oli ostanut merkkilaukun edullisesti. Sitten ystäväni ihmetteli, miten kukaan voisi käyttää monta sataa euroa laukkuun. Pudistelin päätäni hymähdellen osoittaakseni, että olen ehkä itsekin saattanut sortua vastaavanlaiseen tuhlaamiseen investointiin (ostin itselleni valmistujaislahjaksi laukun (juu, tosi itsekästä ja äärimmäisen turhamaista) ja näköjään edelleen puhun siitä investointina :D). Sain osakseni suurta ihmettelyä "Katri, äiti-ihminen!! Kyllä nyt mieluummin lapsiin..!" Takeltelin tietty ja yritin seivata tilannetta kertomalla, etten tietenkään mitään niin kallista ja ja ja... Jäin vähän sanattomaksi (sitä tapahtuu harvoin), mutta asia jäi mietityttämään moneksi päiväksi. Kun sitten myös Emilia kirjoitti eilen äitiydestä, tuntui, kuin hän olisi kirjoittanut juuri ne omat ajatukseni täydellisesti sanoiksi. Lukekaa Emilian kirjoitus täältä. Tunsin, että nyt tämä aihe polttelee käsissä liikaa, on pakko avautua itsekin ja yrittää pukea sanoiksi omia äitipohdintoja.
Nämä roolitukset, luokittelut ja muottiintunkemiset ovat lähellä sydäntäni, koska tutkin gradussani sitä, millaisia rooliodotuksia miesten ja naisten toimintaan kohdistuu, ja millaisia yhteyksiä niillä on työhön, perheeseen ja opiskeluun aikuisiällä. Tuohon äiti-ihmiseen kiteytyy kimppu niitä odotuksia, joita äitinä olemiseen liitetään. Kuka sen määrittelee, millainen äidin kuuluu olla? Miksi äidin muotti on ahtaampi kuin isän? Äidin pitäisi olla tietynlainen, mutta isän rooli on huomattavasti löyhempi, vaikka toki isyyteenkin liitetään koko joukko suotavia ja vältettäviä ominaisuuksia.
Meillä on historiallisesti muotoutunut, kulttuurisesti jaettu käsitys siitä, millainen on hyvä äiti. Mikä on äidille sopivaa käytöstä, millainen habitus äidillä kuuluu olla, miten äiti käyttää vapaa-aikansa jne. Miksi isäihmiselle on ok hankkia moottoripyörä tai vene, mutta äiti-ihmisen laukkuhankinta on tosi turhamaista? Tai miksi äiti-ihminen voi hankkia uuden kännykän tai lapsille lisää vaatteita ja leluja, mutta ei itselle laukkua? Miten ylipäätään se olisi automaattisesti lapsilta pois, jos joskus hankkii itselleen jotain? Aika harva sysää lasten tarpeita sivuun hankkiakseen jotain turhamaista itselleen. Näissä asioissahan ei välttämättä ole kyse tarpeesta - tarvitseeko lapsi taas uuden lelun, kolmannen söpöstelytakin, tai markkinoiden hienoimmat rattaat, entä äiti laukun. Kyse on kuluttamisesta ja kulutusvalinnoista. Ei kai sillä periaatteesa ole väliä, mihin sen kuluttamisen tarpeensa kanavoi, mutta käytännössä tuntuu kuitenkin, että äidin on sallitumpaa kuluttaa muihin asioihin kuin itseensä. Lapsiin tietty, ehkä kodin sisutukseen (ei kuitenkaan liian kalliisiin design-esineisiin), mutta omaan kauneudenhoitoon, hyvinvointiin tai vaatteisiin ei mielellään, se on liian pinnallista. Lasten kautta kuluttaminen on hyväksyttävämpää, mikä on minusta sikäli omituista, että jossain vaiheessa sitten aletaan ihmetellä lapsen halua saada joululahjakuvastosta kaikki ja moralisoda, että kaikkea ei voi saada.
Nämä kulutustavat olivat oikeastaan ihan sivujuonne koko äitiysasiaan, mutta sain tuosta keskustelustamme lopullisen kimmokkeen kirjoittaa aiheesta. Ja toisaalta liittyyhän se paljon siihen, millainen äidin ajatellaan olevan.
 |
| Ruokafriikki äiti-ihminen, jonka toisaalta olisi suotavampaa keitellä nakkisoppaa päivästä toiseen. |
Tuoreena ja nuorena äitinä viisi vuotta sitten olin ihan uudessa tilanteessa. Olin halunnut äidiksi tosi nuoresta, ja toiveemme toteuduttua olinkin aika lailla ensimmäinen äidiksi tullut kaveripiirissäni. Koin putoavani johonkin ihmeelliseen äitikuplaan ja omaa äitiroolia oli tosi vaikea löytää. Ehkä yritin hakea paikkaani juuri niistä lokeroista, joita tätä nykyä karsastan. Minulla oli aika stereotyyppinen kuva äitiydestä, yritin olla sellainen uhrautuva äiti-ihminen, jolla ei enää ole omaa elämää lainkaan. Kävin perhekahvilassa ja "mammaryhmissä", joissa se äitiyden kirjo ei ollut kovin moninaista. Niissä porukoissa äidit keskustelivat siitä, miten voisi olla vielä lapsentahtisempi (siitäkin kun oli jokaisella oma oikea käsityksensä) tai kuka tarkimmin tulkitsee vauvansa vessahätäviestejä. He olivat myös usein niitä, jotka eniten moralisoivat muiden valintoja. Karkeasti sanoen siellä tuntui, että mitä homssuisempi oli, sen parempi äiti oli. Juu, tuollainen ahdas äitimyyteillä maalattu maailma ei ollut minua varten, mutta tajusin sen vasta löydettyäni blogeista samastumisenkohteita. Ymmärsin, että muunkinlaista äitiyttä voi olla. Sain olla edelleen se sama Katri, puoliso, ystävä, opiskelija ja työntekijä, mutta myös vanhempi. Elämämme oli rikastunut ihanalla pikkuisella, meistä oli tullut perhe, mutta minun ei silti tarvinnut unohtaa itseäni ja olla vain äiti. Tuntuu ehkä tosi hölmöltä, miksi näin äitiyden niin ahtaana, mutta jälkeenpäin se on ihan ymmärrettävää, sillä en tuntenut ketään muita ikäisiäni äitejä.
Nyt viisi vuotta myöhemmin olen hyvin sinut itseni ja äitiyteni kanssa. Toisen lapsen myötä olen myös tullut tosi paljon rennommaksi. Enää en jaksa miettiä, millainen äiti minun kuuluisi olla tai miten tekisin parhain päin (lapsen kasvaessa monet hyvät periaatteet varisevat kuitenkin romukoppaan..). Uskon, että lapsilleni olen riittävän hyvä äiti. Sellainen, joka makoilee lattialla ja lukee kirjoja toisensa perään, mutta aikansa löysäiltyä mutisee pitkin lojuvista tavaroista ja yrittää saada ympäristön ruotuun, koska nauttii siitä, että ympärillä on kauneutta ja järjestystä. Heillä on myös loistava isä, en halua tehdä itsestäni korvaamatonta enkä pitää äitiyttäni tärkeämpänä kuin mieheni isyyttä. Äitikuplasta päästyäni löysin ystävä-minuutenikin uudelleen. Nykyään pidän tärkeänä sitä, että tapaan ystäviäni joskus myös ilman lapsia. Tässä elämäntilanteessa se on tosi harvinaista, mutta tärkeää kuitenkin silloin tällöin toteutuessaan. :) Riittämättömyyden tunne on tosi raskasta, joten välillä on mukava järjestää aikaa niin, että oma kuuntelu ja tarkkaavaisuus ei jatkuvasti katkea. Huomenna lähdemme kolmen päivän reissulle Helsinkiin koko perhe. Majoitumme ihanilla ystävillä ja kummilapsemme luona, tapaamme muita kavereita pitkästä aikaa ja perjantaina jään viettämään leppoisaa iltaa ystävälle ihan yksin. Ensimmäistä kertaa ainakaan vuoteen olen yön poissa, ja taitavatpa muuten olla ensimmäiset katkeamattomat yöunetkin vuoteen. Tekee varmasti hyvää. Kumma muuten, miten puolen vuorokauden poissaolostakin voi tulla huono omatunto, vaikka periaatteessa se olisi sama, kuin olisin päivän töissä? Tai yövuoron vuorotöissä!
Tätä tekstiä olenkin työstänyt tovin, enkä vieläkään ole varma, uskallanko julkaista. No, menköön. Se vaikenee joka pelkää, muiden mieltä... Ja nyt kun tuo PMMP:n loistava laulu alkoi soimaan päässä, linkitän sen vielä tähänkin, jos vaikka joku haluaa laulaa tunnelmoida ja sydämensä kyllyydestä.
Energiaa loppuviikkoonne! :)
Katri
