Törmäsin tänään Facebookissa linkattuun blogitekstiin Nakit ja mutsi -blogista ja jaoin sen omallakin aikajanalla. Siinä on todella osuvasti kuvattu niitä yhtäaikaisia "vaatimuksia", joita meille eri tahoilta syydetään. Lukaiskaapa se ihan alkuun tästä. Kirjoittaja oli niin taitavasti ja humoristisesti pukenut sanoiksi sen kaiken ristiriitaisuuden, jota olen itsekin välillä pyöritellyt ja ihmetellyt. Pääsen nyt itse paljon helpommalla, kun ei tarvitse kuvata tätä ilmiötä niin paljon, Päivi teki sen puolestani tekstissään.
Kirjoitin Fb-jakoni alustukseksi "Päivän helpotus - jonkun muunkin mielestä tuntuu siltä, että vaikka miten tekisi niin aina se on kuitenkin jonkun mielestä väärin. Loistokuvaus tämänpäivän ristipaineesta! Kieltämättä välillä yhtäaikaa turhauttaa ja huvittaa nämä monenlaiset 'vaatimukset'.." Sitten eräs ystäväni kommentoi, että blogiteksti kertoo siitä, miten tärkeää on osata tehdä valintoja ja tunnistaa, mitä hyvä elämä merkitsee itselle. Ja että onhan ihmisillä aina ollut eri käsityksiä siitä, mikä on oikein ja hyvää, mutta kirjo tulee nyt näkyvämmäksi blogien ja somen, esim. erilaisten keskustelujen kautta.
Mietin hetken, että enkö muka tiedä, mitkä asiat ovat itselleni tärkeitä, koska tämä teksti kolahti ajatuksiini niin hyvin. Nyökkäilin osuville huomioille ja toisaalta hymähtelin turhautuneena kaiken ristiriitaisuudelle. Välitänkö siitä, mitä muut ajattelevat? Koenko jonkinlaista painetta tehdä asiat "oikein"? Ihmisen perustarpeita on tuntea kuuluvansa yhteisöön ja olla siinä hyväksytty, sekä toimia rationaalisesti, järkevästi. Tässä valossa on ihan luonnollista, että jonkun verran sitä aina miettii, minkä yhteisössä ajatellaan olevan oikein sekä järkevää. Välillä ärsyttää tosi paljon se, kun tuntuu, että tekee miten tahansa, niin aina asialla on kääntöpuolensa ja jonkun mielestä se on väärin. Tai ainakin on parempia tapoja toimia. Päivin blogitekstissä tuli niin konkreettisesti esiin, että on monia tapoja toimia oikein, koska ihmiset arvostavat eri asioita. Jokainenhan haluaa toimia oikein, olla hyvä vanhempi ja ihminen nyt ainakin. Mutta mitä se hyvä ihmisyys tai hyvä vanhemmuus sitten tarkoittaa? Siitä on jokaisella oma käsitys.
Esikoisen aikana "oikein tekeminen" sai ihan uudet mittasuhteet... Joka asiaan oli yhtä monta oikeaa tapaa kuin oli neuvojaakin. Kommentointi ja neuvonta alkoi jo odotusaikana - aloimmehan odottaa lasta nykyisen mittapuun mukaan nuorina ja minä vielä opiskelin ja tein osa-aikatöitä. Vaikka tämä oli meille odotettu asia ja toiveiden täyttymys, kauhistelijoita ja vahingosta tiedustelijoita riitti. Oli toki niitäkin, jotka kannustivat, että onpa hyvä saada lapset nuorina ja opiskeluaikana, mutta pääsääntöisesti päänpyörittely oli yleisempi reaktio. Sitten alkoi raskausajan syömiseen ja vatsan muotoon kommentointi, myöhemmin imetykseen, kiinteisiin, sormiruokailuun, kantamiseen, vessahätäviestintään, nukahtamiseen ja virikkeisiin liittyvä besserwisseröinti, puhumattakaan päivähoidon aloituksesta... vain muutamia mainitakseni, ja tämä kaikki ensimmäisen vuoden aikana.
 |
| "E kuulee, kuuntelen!" Isi kauempana: "Kävelkää noin 30 askelta eteenpäin, me nähdään teidät nöpön kanssa." :D |
 |
| Radiopuhelimet olivatkin hauska ekstra retkellä, kun sieniäkään ei löytynyt.. :D |
Nuorena äitinä olin kyllä vähän hukassa oman äitiyteni kanssa, eikä ihme, kun tuntui, että pitäisi olla niin monella tavalla äiti ja ihminen. Toisaalta pitäisi mennä aikaisin töihin, jotta olisi kunnon työteliäs kansalainen, mutta toisaalta pitäisi olla lasten kanssa kotona, koska he tarvitsevat sinua enemän kuin työelämä. Hirveä moraalikysymys tehty siitäkin asiasta! Ehkä viimeistään tämän ison kysymyksen pohtiminen silloin esikoisen vauva-aikana sai minut tajuamaan, että jos aikoo välittää muiden mielipiteistä, niin on aivan sama miten tekee, koska se on kuitenkin jonkun mielestä väärin. Siispä on parempi olla välittämättä. Ja tässä tulemme dilemman alkupäähän - on vaikeaa olla täysin välittämättä, koska elämme kuitenkin erilaisissa yhteisöissä, joissa vallitsevat tietynlaiset arvot, normit ja kirjoittamattomat säännöt hyvästä elämästä. Ja lisäksi se, välittääkö eriävistä mielipiteistä on eri asia kuin se, onko niillä mitään merkitystä. Harva on niin kova, että arvostelun edessä mikään ei liikahda eivätkä tunteet värähdä, mutta ei muiden käsitysten silti tarvitse horjuttaa omia arvoja.
Vuodet ja vanhemmuus ovat kasvattaneet onneksi myös minua, ja nykyään osaan aika hyvin olla välittämättä muiden mielipiteistä. Varsinkin äitiyteen liittyy niin paljon ihanteita (ja myyttejä), ettei sellaista "täydellistä äitiä" ole olemassakaan. Näille ihanteiden ristiriitaisuuksille linkkaamassani blogitekstissäkin naureskeltiin. Tärkeintä on pyrkiä sellaiseen vanhemmuuteen, joka itselle ja omalle perheelle tuntuu hyvältä. Jos ei tykkää leipoa pullaa, niin ei tarvitse olla pullantuoksuinen äiti! Tai jos ei tykkää potkia palloa, niin ei tarvitse yrittää opettaa palloilujuttuja! Varmasti löytyy muita tapoja tehdä kivoja asioita yhdessä. Minä kun en osaa leikkiä, niin mielelläni kokkaan lasten kanssa, tai vaikka teen palapeliä. Sitten saatan "ihailla" toista äitiä, joka jaksaa leikittää lapsiaan, mutta jolle ruoanlaitto ei ole sydämenasia. Lapset kuitenkin varmasti muistavat ne yhteiset puuhat, ihan sama mitä silloin on tehty.
Jäin vielä miettimään sitä ystäväni huomiota, että onhan ihmisillä aina ollut erilaisia arvostuksia ja tapoja toimia, mutta tänä päivänä ne tulevat näkyvimmiksi (ja siten myös vertailtaviksi) esimerkiksi blogien kautta. Se on kyllä ihan totta. Ennen yhteisöt olivat pienempiä ja tiiviimpiä, eivätkä välttämättä niin heterogeenisiä, jos vertaa esimerkiksi nykypäivän verkkoyhteisöihin. Kommentoin ystävälleni vielä, että "vaikka tietäisi, mikä itselle on tärkeää, niin aina ei jaksaisi kuunnella sitä toisten toitotusta, mikä on oikein tai väärin". Sitten hoksasin, että eihän kyse ole välttämättä siitä, että kukaan toitottaisi omia mielipiteitään ainoina oikeina. (Ainakaan enää nykyään, esikoisen aikana tosin törmäsin aika fanaattisiinkin neuvonantoihin.) Lehtiä ja blogeja lukiessa vain saattaa tulla sellainen olo, että varmasti tuossakin elämäntavassa on puolensa. Joku perustelee perheensä harrastuskuvioita, vapaa-ajanviettoa, ruokavaliota, rahankäyttöä jne., niin sitä miettii välillä, voitaisiinko mekin, tai jyrkemmin - pitäisikö meidänkin tehdä noin? Esimerkiksi minulle on tärkeää tehdä ja syödä hyvää ja terveellistä kotiruokaa. Sitten joku kertoo lehtijutussa/blogitekstissä, että käyttää aikansa mieluummin lasten kanssa touhuamiseen kuin ruoan laittamiseen. Väkisinkin mieleen hiipii pieni piikki, että käytänkö minä sitten aikani väärin? Jos kunnon äiti käyttää aikansa mieluummin lasten kanssa kuin ruoanlaitossa (siis ihan kuin ne poissulkisivat toisensa)? Tämän ajatuksenjuoksun lopuksi tulin siihen tulokseen, että harvoin kukaan tarkoittaa arvostella toisia. Useimmiten kyse on vain omien (omalle perheelle) hyväksi havaittujen juttujen jakamisesta. Se onkin sitten lukijasta kiinni, miten asian tulkitsee.
Omia toimintatapoja onkin mielestäni hyvä välillä kyseenalaistaa. Rakastan lukea lehtiä ja blogeja, koska saan uudenlaisia näkökulmia ja ymmärrän erilaisia ihmisiä paremmin. (Blogimietteistä kirjoittelinkin muuten aiemmin täällä. Tärkeintä näissä ajatusleikeissä on kuitenkin ehkä se, että loppujenlopuksi löytää tyytyväisyyden ja luottamuksen omiin valintoihinsa.
Tästä tulikin melkoinen ajatuksen juoksu, jolla ei välttämättä ole sen paremmin päätä kuin häntääkään. Niin ja tähän avautumiseen ei muuten millään tavalla liity mitään draamaa. Jäin vain miettimään aamuista blogitekstiä ja niitä ajatuksia, joita se ja lyhyt keskustelu ystävän kanssa herätti. Summa summarum - voisin tiivistää tämän kilometripohdinnan siihen, että minusta ei koskaan voisi tulla poliitikkoa, koska katson asioita aina liian monelta kantilta ja yritän ymmärtää kaikenlaisia näkökulmia ja toimintatapoja. Pessimistin motto olisi, että "teet niin taikka näin, niin aina se on jostain näkökulmasta väärin", mutta optimistisesti käännettynä sama asian voi ilmaista niin, että valintojen oikeellisuutta ei tarvitse sen kummemmin perustella, kun hyväksyy sen, että aina jollain olisi sanansa sanottavana. Karkeasti sanottuna - kun toiseen suuntaan kumartaa niin toiseen pyllistää.
Huih, oikein hengästyttää, mutta sainpa ehkä Päivin tekstin avustuksella puettua sanoiksi näitä monimutkaisuuksia, joita olen pienessä päässäni pyöritellyt. Kuvitus on täysin off topic, kesäretkeltä Kuusiston Piispanlinnan raunioilta ja syksyiseltä sieniretkeltä.
Nyt, hyvää yötä ja aivolepoa! :)
Katri
Tästä tulikin melkoinen ajatuksen juoksu, jolla ei välttämättä ole sen paremmin päätä kuin häntääkään. Niin ja tähän avautumiseen ei muuten millään tavalla liity mitään draamaa. Jäin vain miettimään aamuista blogitekstiä ja niitä ajatuksia, joita se ja lyhyt keskustelu ystävän kanssa herätti. Summa summarum - voisin tiivistää tämän kilometripohdinnan siihen, että minusta ei koskaan voisi tulla poliitikkoa, koska katson asioita aina liian monelta kantilta ja yritän ymmärtää kaikenlaisia näkökulmia ja toimintatapoja. Pessimistin motto olisi, että "teet niin taikka näin, niin aina se on jostain näkökulmasta väärin", mutta optimistisesti käännettynä sama asian voi ilmaista niin, että valintojen oikeellisuutta ei tarvitse sen kummemmin perustella, kun hyväksyy sen, että aina jollain olisi sanansa sanottavana. Karkeasti sanottuna - kun toiseen suuntaan kumartaa niin toiseen pyllistää.
Huih, oikein hengästyttää, mutta sainpa ehkä Päivin tekstin avustuksella puettua sanoiksi näitä monimutkaisuuksia, joita olen pienessä päässäni pyöritellyt. Kuvitus on täysin off topic, kesäretkeltä Kuusiston Piispanlinnan raunioilta ja syksyiseltä sieniretkeltä.
Nyt, hyvää yötä ja aivolepoa! :)
Katri
