Siviilivihkiminen linnanraunioilla - hääpäivän muistoja

Ensimmäisen hääpäivän tienoilla on tullut paljon katseltua hääkuvia.. Olen myös yrittänyt valita kehitettäviä, mutta todennäköisesti ne ovat kehittämättä vielä viiden vuoden päästäkin.. :)

Vuosi sitten elokuun viimeinen lauantai oli yhtä kaunis, tosin ei ihan näin tuulinen. Vihkimistä oli salailtu juhannuksesta asti, ja äkkiä se pari kuukautta häävalmisteluihin menikin. Kerroimme häistä vain perheille ja kaasolle sekä bestmaneille, jotka kutsuimme vihmistilaisuuteemme. Isoja juhlia emme halunneet järjestää, minkä vuoksi häitä oli siirrettykin monta vuotta. Juhannuksena keksimme, että koska olimme järjestämässä tupareita loppukesään, niin siinä samalla voisi sitten julkistaa menneemme naimisiin.

Kaikki postauksen kuvat: Petra Veikkola

Sitten alkoikin aika järjestely, lähinnä puvun ja sormuksen löytämisen sekä terassin rakentamisen suhteen.. Halusimme panostaa valokuviin, ja päivä valittiinkin sen perusteella, milloin onnistuisi saada hyvä valokuvaaja ja siviilivihkijä paikalle. Siviilivihkiminen oli ollut meille selvä juttu jo muutaman vuoden, mutta vähän pelkäsin, tuleeko siitä niin juhlallista kuin haluaisin? Häät eivät olleet minulle mikään ultimaattinen elämähuipennus ja prinsessahaave, mutta toki toivoin tilaisuudesta kaunista. Käsitin, että toimitus on myös tosi lyhyt. Googlettelin vähän siviilivihkimisestä ulkona ja yritin vakuutella itselleni että kyllä siitä ihan kaunis varmasti tulee, mutta tosi vähän löysin mitään ideoita.. Törmäsin kuitenkin yhteen blogitekstiin, joka vakuutti minut siitä, että siviilivihkiminen miljöössä olisi meidän juttu, erityisesti jos löydetään kiva paikka. Silloin välähti, että Kuusiston Linnanrauniot tässä lähellämme olisi valtavan upea paikka vihkimiselle. Toisaalta voi ajatella, että vihkiminen on mielentila, ja uskonkin että kaikille se oma vihkiminen on kaunis, ajatuksethan sen tilanteen ja muistot tekevät.

Koska tuo blogiteksti muutti minun käsitykseni siitä että siviilivihkiminenkin voi olla juhlallinen, kaunis ja herkkä, päätin jakaa muutaman kuvan meidän vihkimisestämme. Vuoden olen miettinyt julkaisenko vai en, mutta edellä mainitun lisäksi haluan myös kuuluttaa, miten tärkeää on panostaa hyvään valokuvaajaan tärkeänä päivänään. Kuvaajanamme oli Petra Veikkola, joka ansaitsee kaiken näkyvyyden ja kiitoksen, mitä voin välittää, vaikka toki hän niittää jo muutenkin peräti kansainvälistäkin mainetta. Petran portfoliossa on meidän kuvien lisäksi aivan huikeita taidonnäytteitä, ei voi kuin huokailla... Kauniit muistot säilyvät vahvempina ja kauniimpina, kun ne on taidolla ikuistettu. Pääsin itsekin harjoittelemaan hääkuvausta oikean kuvaajan rinnalla pari viikkoa sitten, ja se oli kyllä todella haastava, opettavainen ja myös rohkaiseva kokemus. Koska ei ole vielä taitoa niin paljon kuin pitäisi olla kun toisten ainutlaatuista päivää ikuistaa, oli se minulle todella arvokas tilaisuus. Tulen varmaan jakamaan niistäkin joitain paloja lähiaikoina.

Jokatapauksessa, omana päivänämme ukkosmyrskyn uhka väistyi ja päivästä tuli mitä kaunein.. Varasuunnitelma oli vihkiä meillä kotona ruokailutilassa, mutta onneksi siihen ei tarvinnut turvautua. 

Tilaisuus oli rento, luonnollinen ja herkkä, juuri sellainen pieni josta kai olimme aina haaveilleet, kun emme löytäneet tilaisuutta ja halua ryhtyä suurten häiden järjestämiseen. Koska vihkikaava on lyhyt, ja siviilivihkimisessä ei ole niitä raamatullisia säkeitä, niin halusimme pitää toisillemme pienet puheet. Isompi tytöistä toi sormukset ja toki pienempikin halusi siihen tulla tättäröimään. Se oli juuri niin boheemia kuin halusinkin, kampauksesta lähtien. :) Myös hääkimpun halusin rönsyilevän rennoksi ja ehdottomasti siihen luonnonkanervaa.

Ystävämme lauloi meille häätanssiksi toivomamme Your Songin, kilisteltiin ja sen jälkeen vielä hetki paistateltiin päivää karun kauniilla raunioilla, jonka jälkeen kahvittelimme meillä. Lähdimme miehen kanssa hotellille ja kävimme vielä haukkaamassa pientä Aurajokirannassa. Se pimeä elokuinen ilta oli niin lämminkin vielä, että ei olisi voinut täydellisempi olla hääpäivän illaksi. Käyskennellä vielä hetki jokirannan valoissa, istua terassilla viltti hartioilla ja kerrata päivää, oliko kaikki oikeasti totta?

 

 

Viikko häiden jälkeen vietettiin tupareita ja hääsalaisuus oli säilynyt, mutta kyllähän moni aavisteli että jokohan... Vuosi on mennyt taas niin nopeasti, mutta mikään ei tunnu muuttuneen... Lapset kasvavat, mutta itse ei vanhennuta ollenkaan. Sama liekki kun säilyisi tulevatkin vuodet, niin olisi elämä antanut enemmän kuin voisin toivoa... <3

Kaunista kesänloppua kaikille, jotka täällä olette vielä poikenneet, vaikka satunnaisemmin olen kirjoitellut!

Blogi Facebookissa ja Instagramissa, jotka päivittyvät tänä syksynä varmasti tiuhempaan kuin blogi.

Katri