Vuosi 2014 meni ihan hujauksessa, pikkulapsiperhearjen pyörteissä. Olisipa kiva tehdä sellainen vuosikooste, mutta en taida nyt jaksaa.. Kävin katselemassa postauksia ja kuvia kuluneen vuoden varrelta - on kyllä niin mukavaa kun tulee säilöttyä muistoja ja arkea talteen. Blogi tietty vähän vääristää menneen vuoden muistoja, koska olen tarkoituksella halunnut pitää blogin hyvän mielen paikkanani. Blogissa ei ole nähty kuvia petaamattomista sängyistä, tiskivuorista, pyykkitelineistä (jotka vanhassa kodissamme olivat AINA eteisaulassa, nyt on onneksi kuivausrumpu! :D), makaronilaatikoista ja kalakeitoista, tai muuttokaaoksesta kummassakaan päässä. Kaiken arkisotkun keskellä kuvailen mieluummin lapsia tai ruokia, ja kirjoittelen kuulumisia ja normiarkea sitten teksteissä...
Elämä ei ole aina onnea ja auvoa, ja tämänkin blogin ulkopuolelle jää monia asioita, tuntoja ja mietteitä. (Osittain siksi, että silloin kun väsyttää ja harmittaa, ei viitsi kuvata eikä kirjoittaa, ja toisaalta myös siksi, että en jaksa vatvoa ja velloa huonoissa fiiliksissä yhtään ylimääräistä. Jos jotain olen vuosien varrella oppinut, niin sen, että asiat eivät murehtimalla parane ja positiivisuudesta tulee itseään ruokkiva kehä.) Esimerkiksi ne pitkät päivät ja iltaväsyt yksin lasten kanssa, hiljaiset illat miehen tullessa raksalta puolen yön jälkeen. En ole myöskään jaksanut ruotia ajoittaista hämmennystäni isomman uhman ja kasvukipujen kanssa, sen paremmin kuin voivotella pienemmän yöhuutoja. Niihinkin muuten onneksi löytyi selitys pari viikkoa sitten lääkärissä - silent refluksi. Nielu ihan ärtynyt närästyksestä, ei ihme jollei pysty olemaan aloillaan ja varsinkaan makuullaan. En kertonut siitä ahdistuksesta ja kylmästä hiestä, joka nousi otsalle allekirjoittaessamme tuplalainaa (vaikka melko varmasti sen tiesimmekin olevan väliaikaista). En myöskään siitä epävarmuudesta, joka on ollut taustalla koko vuoden - onko minulle enää samaa työtä äitiysloman jälkeen. Olen painanut taustalle läheisten sairastumiset yhtä sinnikkäästi kuin sen ahdistuksen, pelon ja syvän pettymyksen, vihankin, mitä yksi ihminen pystyy aiheuttamaan.
Jätin kertomatta niistä hetkistä ja pettymyksestä itseäni kohtaan, kun meni hermot vitkasteluun ja karjaisin niin, että lapsikin pelästyi. Samoin siitä, miten paljon kinastelimme miehen kanssa raksan työjärjestyksestä - harvoin kai siitä mitään tulee, että työmaalla on kaksi työnjohtajaa. Syksy oli raskas, mutta nyt kun voi taas hengittää, olla yhdessä ja nauttia elämästä, kaikki kestäminen tuntuu sen arvoiselta. Kerta toisensa jälkeen jaksamme muistuttaa itseämme siitä, että onneksi emme ruvenneet rakentamaan. Parin vuoden projekti ei olisi ollut meitä varten, kaksi kuukauttakin riitti. Aika on niin tärkeää.. Tuntui kurjalta, että ei ollut aikaa olla vapaapäiviä yhdessä, vaan aina piti vähintään miehen lähteä talolle hommiin. Lapsilla oli isiä ikävä, se raastoi omaakin sydäntä. Nyt kun voi taas syödä yhdessä, käydä metsässä ja kävelyillä, saunoa yhtäaikaa ja ottaa vaikka päiväunia, pelata ja lueskella, elämä on juuri sellaista kuin haluan.
Uusia kujeita tälle vuodelle? No jaa, tiedä sitten sen kummemmista kujeista, mutta toki uusi vuosi tulee jossain vaiheessa muuttamaan arkeamme, kun pienempi aloittaa jossain vaiheessa osa-aikaisen päivähoidon. Nyt kun on taas aikaa, toivon pystyväni käymään useammin joogassa ja zumbassa. Pari kuukautta on tullut myös syötyä aika huonosti, ja sen kyllä huomaa olossa... Jos siis jotain tulevalta vuodelta toivon (tämän jo alkaneen kotoisan arjen ja yhdessäolon lisäksi), on se satsausta omaan hyvinvointiin. Haluan alkaa taas panostaa hyvään ja terveelliseen ruokaan, sekä liikkua enemmän. (Ei varmaan ole mitenkään harvinainen uudenvuodenlupaus?) :) Tosin minä en lupaa mitään - en halua tehdä mitään lupauksia ettei sitten tarvitse soimata itseään, toivon vain. Samalla toivon miehelle aikaa käydä taas salilla. Molemmille edes kerta viikossa olisi ruhtinaallista.
Kuvituksena uudenvuodenaaton ruokailut. Ystävämme tulivat kylään ja olin ajatellut laittaa kalaa. Tuoretta kalaa ei oikein ollutkaan kaupassa, joten laitoin sitten vain uuniperunat katkaraputäytteellä ja tein ruokaisan salaatin, jossa oli savulohta, halloumia, päärynää, kurpitsansiemeniä ja vinegretti. Päälle vielä suolapähkinöitä ja marinoituja kikherneitä, vitsit että meinasi tulla himo niihin! Kunnolla valkosipulia, oliiviöljyä ja yrttejä... Tästä on hyvä aloittaa herkullisempi ja terveellisempi uusi vuosi!
Kuvituksena piti olla myös tämän päivän metsäretken maisemia, mutta kadotin juuri 400 kuvaa kännykästä... Arvaatte varmaan miten paljon ottaa pannuun. Yritin siirtää niitä koneelle, ja olin ottanut kaikki siirrettävät kuvat ctrl+x leikepöydälle ajatuksena siirtää ne toiseen kansioon (ja oikein ajattelin vielä että en viitsi kopioida, ettei sitten tarvitse taas poistaa kännykästä, mikä ihme vaiva sekin olisi ollut?? Nyt ne olisivat tallessa..). No, jostain syystä siirtäminen ei onnistunut, joten irrotin puhelimen piuhan tietokoneesta ja kytkin uudelleen. Siinä ne kuvat sitten ilmeisesti katosivat, enää ei löydy mistään. :( Alan olla ihan täynnä tätä Lumiaani, mikään ei toimi näppärästi. Ei tästä nyt pitänyt tulla mikään valituspostaus, (vaan muistutus siitä, mitä kaikkea pintaa syvemmälle mahtuu) mutta kyllä vähän vetää mielen matalaksi kaikkien remppa-aikaisten kuvien katoaminen. Tai ehkä tällä on tarkoitus, eipä tule palattua niihin muistoihin kuvien kautta. :)
**edit: Halleluuja Nokia ja OneDrive!! En edes tiennyt ottaneeni pilvipalvelua käyttööni, mutta sinnehän ne kaikki kuvat olivat tallentuneet!! Hurraa! Perun pahat puheeni Lumiaa kohtaan (ainakin osan niistä) ja kiitän löytyneistä kuvista! On taas kuvia mitä muistella! Lupaan parantaa tapani varmuuskopiointien, leikkaamisten ja liittämisten suhteen! :) **
Antoisaa uutta vuotta kaikille!! <3
Katri
