Kaunis syksy

Vitsit miten kaunis auringonpaiste tänään olikaan! Se tunne, kun kaivaa aurinkolasit auton hanskalokerosta ja kruisaa moottoritiellä kohti aurinkoa... Ihan kuin alkukeväästä, kun aurinko alkaa lämmittää ja pilkistää. En ole koskaan ollut syksyn lapsi, mutta vuosi vuodelta olen oppinut pitämään siitä enemmän. Tällaiset kauniit ja kuulaat syyspäivät muistuttavat, miten hienoa aikaa syksy voi myös olla kaiken harmauden keskellä. 

Harmautta ja pimeyttä vastaan olen yleensä taistellut polttamalla kynttilöitä ihan hullun tavalla, mutta sattuneesta syystä niitä ei meillä tänä vuonna juurikaan ole polteltu. Touhottajan tieltä on nosteltu kaikki muukin kiinnostava mutta vaarallinen pois, joten kynttilöistä ei ole puhettakaan. Esikoinen oli astetta rauhallisempi (tai oikeammin nämä nuppuset ovat kuin yö ja päivä) ja hän uskoi aika lailla kerrasta, että ei kosketa kukkiin eikä pistorasioihin. Hänen kanssaan ei myöskään ole koskaan tarvinnut pelätä mitään hullunrohkeita touhotuksia, älyttömiä sähläyksiä, pesuainepurkkien ronkkimista, seiniin piirtelyjä, tms. Jos jossain oli kynttilöitä, tiesin, ettei hän niihin koskisi. Toisin on nyt, pikku tutkimusmatkailija on hyvin kiinnostunut kaikesta, mikä vähänkin näyttää vaaralliselta! :)

Viedessäni nöpöä takapihalle päiväunille, huomasin, miten nätisti aurinko paistoi terassille, joten kamerakin pääsi nappaamaan muutaman otoksen muratista ja lyhdystä kauniissa valossa. Pian lähdenkin ystävän kanssa kurkistamaan Adalmiinan Helmen joulun avajaistunnelmia, ihana irtiotto arkipuuhista! Siellä on varmaan kaikkea niin silmää hivelevän kaunista ja tunnelmallista, että toivottavasti saan teillekin napattua muutamia otoksia, vaikka hämärää varmasti on. 

Kuulasta loppuviikkoa!

Katri

Loving Ioga

Sitä ei osaa pukea sanoiksi.

Sellainen tyyneys, rauha ja

onni.

Sellainen liekki, joka jää väreilemään,

ja lämmittämään.

Nostaa suupielet hymyyn,

kantaa kepeästi

kotiin,

jakaa lämmön sylistä syliin ja 

suukot poskille.

Kuva

Sellainen on olo joogan jälkeen. Koukussa Flow:hun.

Kaunista viikkoa! :)

Katri

Väsytti

Onpa vierähtänyt aikaa sitten viime kirjoituksesta.. Totta puhuen, en ole juurikaan avannut tietokonetta viimeisen viikon aikana. Pakollisia töihin liittyviä juttuja olen jaksanut hoitaa, mutta muuten kone on pysynyt kiinni ja kamera on pölyyntynyt pöydällä. Puhelimen ruudulta olen tihrustellut keittiösuunnitelmia ja lueskellut joitain blogeja, mutta muuten on jäänyt surffailut aika vähille. 

Tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi selvittää ja päättää niin monia asioita, että en jaksa tarttua mihinkään kunnolla. Päässä vilisee valaistusideoita ja niitä kauniita valaisimia olenkin yrittänyt tässä viime päivinä metsästää. Onkin muuten helpommin sanottu kuin tehty... Viime viikolla uhrasin kaiken liikenevän ajatustyön keittiön lopulliseen suunnitteluun ja keittiötoimittajaksi valitsimme Kvikin. Näin jälkiviisaana voisin todeta, että jos olisin taas jättänyt kaiken vertailun ja vatvomisen ja olisin luottanut intuitiooni, olisimme päässeet huomattavasti vähemmällä valitessamme sen Manon, jota alunperin suunnittelimmekin ja josta ensimmäiset kuvat tarjouksineen pyysin. Noh, mottomme taitaa olla, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. :)

Lauantaina olin sanalla sanoen tööt koko tähän hässäkkään, mitä asunnon oston jälkeen on ollut. Ihmettelin, miten olen niin väsynyt ja poikki, mutta sitten tajusin, että en ole ollut hetkeäkään yksin, ilman lapsia melkein kahteen viikkoon. Edes ulkona, kaupassa, auton ratissa, en missään. Hatunnosto niille, jotka pyörittävät koko palettia yksin, mutta kyllä minulla alkoi vannetta kiristää, kun tuntui, etten ollut edes hengittänyt rauhassa moneen päivään. Maanantaina pääsin joogaan ja pari kertaa nousivat kyyneleet silmiin, kun oli niin ihanaa vain maata hiljaisuudessa. Seuraavana aamuna olin kuin uusi ihminen, rauhoittuminen teki uskomattoman hyvää. 

Sen jälkeen onkin viikko alkanut huomattavasti leppoisemmissa merkeissä. Pääsin "lepäämään töihin" ja taas maistui kotipäivä nannalta (tosin kolmen yöherätyksen jälkeen olo ei ollut kaikkein freesein, mutta puolikkaan päivän jaksaa vaikka päällään seisten). Sitten vielä kuulin, että anoppi olisi tulossa viikonloppuna auttamaan talolle. Olen oppinut, että jos aikoo saada omaa tai kahdenkeskeistä aikaa, sitä on vain pyydettävä, aika harvoin sitä muuten tarjotaan. Siispä käytin tilaisuuden hyväksi ja kysyin, josko hän tulisi jo perjantaina yöksi, jotta pääsisimme miehen kanssa käymään jossain. <3 Olen jo monta viikkoa haaveillut pääseväni raksun kanssa Caribian kuutamouinneille, mutta olen pitänyt sitä käytännössä mahdottomana, koska lastenhoitoa on aika vaikea järjestää. Säntäämme siis sinne, kunhan nöpö on nukahtanut. Hieman olen innoissani!! 

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. :) Kuvituksena rakkaat touhulit, taustalla auki repsottavat kaapinovet, roikkuvat pyyhkeet, lötköttävät sukkahousut, roskainen matto, sisustukseen sopimattomat lelut jne.. Ja millainen äiti antaa lapsensa syödä kenkää?? Reality bites.

Mitä tapahtui jenkkakahvoille?

Sitä olen tässä viime päivinä ihmetellyt. Huomasin yhtenä päivänä, että jenkkikset ovat tipotiessään - eivät kinnaa housuja kiskottaessa, eivät tursuile farkkujen yli eivätkä ärsytä istuessa. Mitä hemmettiä? Tästähän mä olen aina unelmoinut!! Ja luullut sen olevan mahdotonta! Muutama kuukausi sitten kirjoitin liikkumismietteistä Feel like I'm alive -postauksessa ja silloin toivoin nimenomaan pääseväni taas liikkumaan useammin. Toivoin jopa kiinteytyväni sitten joskus, kun olisi aikaa ja voimia ruveta tekemään oikein jotain kuntosaliharjoittelua (jota tosin en koe ollenkaan omaksi lajikseni). 

Kun huomasin, että farkut tuntuvat löysiltä, kävin vaa'alla ensimmäistä kertaa yli vuoteen (ellei raskauden aikaisia neuvolapunnituksia lasketa) ja sanalla sanoen järkytyin. Näin vähän olen painanut viimeksi joskus yläasteaikoina. Painoa on tippunut kymmenen kiloa raskautta edeltävältä ajalta. Näyttää siltä, että Nöpö imee minusta kaiken, kirjaimellisesti. Varmasti imetyksen päättymisen jälkeen tulee muutama hyvä kilo taas takaisin, joten en viitsi kovasti uusia vaatekaappia nyt. Esikoisen kanssa imetys loppui lyhyeen, mutta silloinkin kutistuin aika tavalla, en tosin ihan näihin mittoihin. Miksi kotiäiti kuihtuu? Eikö sitä muka ehdi syödä tarpeeksi? Minä olen kyllä aina pitänyt aika itsekkäästikin huolen siitä, että ehdin syödä. Toki sitä tulee laitettua aika kiireesti lapsille ruoka eteen ja varsinkin lounas, mutta kyllä minulla on jo niin kova nälkä puolen päivän aikoihin, että on senkin puolesta syötävä ihan kunnon annos.

Ja mitä siihen liikkumiseen tulee, niin olen  ehtinyt liikkumaan tosi vähän.. Nykyään ehdin zumbaan ehkä kerran kahdessa viikossa ja joogassa en ole käynyt kuukauteen. Molemmat olisivat niin tärkeitä, mutta arki-illat ovat viime aikoina hujahtaneet kaikkeen asunnon myyntitohinaan, näyttöihin, uuden kodin rempan aloitukseen jne., ja ne vapaat ajat on halunnut ihan vain rauhoittua kotiin. Tuossa linkkaamassani vanhassa postauksessa kehuin, kun olin ostanut uudet pirtsakat lenkkaritkin, että nyt on helppo lähteä lenkillekin milloin vain, kun on kunnon lenkkarit. No, niiden kanssa kävi vähän huonosti, kun fysioterapeutti valaisi mistä jalkasärkyni johtuu. Olin ostanut pronaatiotuelliset lenkkarit, vaikka askellukseni on toiseen suuntaan pielessä.. Sain onneksi myytyä ne Åblogien kirppiksellä, mutta eipä ole tullut uusia hankittua. Minusta ei siis vieläkään tullut juoksijaa, vaikka luulin pinkkien lenkkarien tekevän minusta kunnon Forrest Gumpin.

Eilispäivän riisiä, porkkanaa, kukkakaalia, parsakaalinvarsi, kurpitsansiemeniä, kikherneitä...

Ihmettelin yhdelle ystävälleni, miksi olen laihtunut näin paljon, johon hän mutisi "No ei kai se nyt ole mikään ihme, kun syöt vaan niitä salaattejas!". Tajusin, että siltä se ehkä saattaa vaikuttaa, jos seurailee Instagram-tiliäni. Se on kuitenkin vain puolitotuus (sinne postaan niitä kivan näköisiä ruokakuvia, en kalakeittoja ja janssoninkiusauksia) - syön ihan hirveästi: joka päivä kaksi kunnon ruokaa, sekä aamupalan, välipalan ja iltapalan (tosin illalla syöminen jatkuu vielä herkutteluksi, en ole päässyt irti suklaakoukusta). Ja ne annokset ovat suuria, usein isompia kuin miehellä ja otan lisää... Lounaaksi mielelläni syön keittoa tai salaattia, mutta useimmiten jotain laatikkoruokaa tai muuta, mitä on jäänyt eiliseltä päivälliseltä. Jos syön salaattia, niin syön sitä parin/kolmen ihmisen verran ja vielä jotain päälle. Voisi luulla, että vika on salaatin syömisessä, mutta eipä paljon enempää kaloreita varmaan voi salaattin tunkea kuin minulla on? Aina on vähintään yhdenlaista juustoa, avokadoa, oliiviöljyä, pähkinöitä, siemeniä, krutonkeja, milloin mitäkin linssejä, papuja, kikherneitä, hedelmiä.

Lohta, halloumia, parsakaalia, omenaa, kurpitsansiemeniä, öljyä...

Se on varmaan totta, että liharuoista saisi tehokkaammin kaloreita, mutta en minä nyt sen vuoksi haluaisi alkaa syödä enemmän lihaa, että saisin enemmän kaloreita. Kasvisruoka on puhtaampaa ja ekologisempaa, mutta suosin sitä lähtökohtaisesti sen vuoksi, että se on parempaa, monipuolisempaa ja ravitsevampaa, en minkään ideologian vuoksi. En käytä kevyttuotteita, vaan aina kunnon kuohukermaa, voita, luonnonjugurttia, käytän melkein pullollisen oliiviöljyä viikossa jne... Että en tiedä, mitä pitäisi syödä, jotta paino ei ainakaan tippuisi enää, koska haluan kuitenkin melko samanlaisena, monipuolisena pitää ruokavalion. Toisaalta tämä sopii, koska rakastan ruokaa ja syömistä, mutta en minä nyt enää haluaisi pienentyä ainakaan. Luultavasti tämä on vain joku vaihe taas, ja sitten kun palaan työrytmiin ja lounasruokailuihin jossain muualla kuin kotona, ruokavalio muuttuu ja painokin palautuu entiselleen.

Ruusukaalia, parsakaalia, porkkanaa, palsternakkaa, fetaa, parmesaania, pekaanipähkinää, kurpitsansiemeniä, öljyä...

Summa summarum, pakko myöntää että jenkkikset ovat tainneet lähteä ihan Nöpön ansiosta. Töitä sen eteen ei ole tarvinnut tehdä... Toki olen ihan tyytyväinen niiden liukenemiseen, että en nyt halua kuulostaa siltä kuin valittaisin tilanteesta, olen vain tosi ihmeissäni. Luulin, että pitäisi tehdä ihan hirveästi hommia ja veivata salilla ja tiesin, ettei itsekurini tulisi sellaiseen venymään.

By the way, onpa jotenkin ihan erilainen valkotasapaino kaikissa kuvissa. Tämä viimeinen kuva on ensimmäinen RAW-kuvani, joten en tiedä onko siinä nyt valkotasapaino oikea, vai noissa aiemmissa väärä, kun kellertävät enemmän. Tämä on tällaista opettelua, mutta ihana uusi maailma tuntuu avautuneen RAW-kuvien myötä! En malta odottaa, että pääsen räpsimään enemmän niitä!

Me lähdemme huomenna aikaisin aamulla pienelle kylpyläreissulle miehen työreissun lomassa. Se on oikein toivottavaa paussia tähän remppatohinaan. Ja tänään kävimme sisustussuunnittelijan kanssa tsiigailemassa paikkoja uudella kodilla! Olen nyt jo äärimmäisen tyytyväinen, että päätimme ottaa suunnittelijan... Niin monta käytännön juttua ja ideaa tuli nyt jo mieleen, ja monta asiaa olisi tullut tehtyä ihan puolittain ilman ammattilaista. Ja on myönnettävä, että minulla ei ole osaamista sen paremmin kuin aikaakaan etsiä täydellistä sävyä seiniin, miettiä riittävää valaistusta eri tiloihin jne.. Kirjoittelen näistä ja keittiösuunnitelmista lisää sitten kun runosuoni taas sauhuaa! :) Olen ollut muuten ehkä maailman kamalin keittiöasiakas.. No mutta sekin on uusi juttunsa..

Mukavaa viikonjatkoa ja syyslomapäiviä niille, jotka sellaisia viettävät!! :)

Katri