Nyt se hulluus iski - joulukausi korkattu!

Pari viikkoa olen jo pidätellyt - hypistellyt joululehtiä kaupassa ja kotikomeroissa, kiertänyt pakastealtaat kaukaa torttutaikinaan törmäämisen varalta, psyykannut itseäni hokemalla kaupassa "ei kai kukaan nyt vielä glögiä osta"... Mutta enää ei pystynyt. Pinterestissä ei voi välttyä törmäämästä joulutunnelmiin ja olenkin inspiraatiokuvia vaivihkaa pinnaillut talteen.

Kauppareissulta tarttui mukaan ensimmäinen joululehti ja säästelin sitä aamuun, koska olin päättänyt aloittaa lauantaiaamun glögi-torttu -hekumoinnilla. (Piti oikein tarkistaa sivistyssanakirjasta, mitä hekumointi tarkalleen tarkoittaa: nauttia/herkutella intohimoisesti, elostella!) Joo, kyllä se tähänkin sopii.. :)

Ja olin aivan myyty jo ensimmäisillä sivuilla, nimittäin katsokaa mitä bruchettoja! Suolaisen ja makean täydellinen liitto toimii aina... Oivoi, kyllä joulukuu menee niiiin syömiseksi! Onneksi marraskuukin on vielä lähes kokonaan edessä, jotta ehtii toteuttamaan kaikki herkut ja muut.

Kahvitauko, esikoisen päiväunet ja hiljaisuus - parasta. Ääni on aika heikkona vielä, joten olen todella onnellinen kun saan olla vain hiljaa. Nyt sitä huomaa, miten paljon nelivuotiaan kanssa täytyy koko ajan kommunikoida. Kieltää, patistaa, pyytää, neuvoa, kannustaa, kehua, vastata satoihin Äääiti-huhuiluihin. Ja sitten toisaalta harmittaa kun tekisi mieli jutella miten jumpassa meni, mikä leikki on meneillään, tuletko viereen, luettaisko jotain, mutta ei uskalla rasittaa ääntä. Onneksi tämä on vain väliaikaista!

Alan pikkuhiljaa valmistella iltaruokaa ja isänpäivän aamupalaa, mutta nyt hetki vielä joululehdelle ja hiljaisuudelle! Ihanaa viikonlopun jatkoa! <3

Ihan hiljaa

Nyt ollaan ihan hissukseen, nimittäin ääni petti. Pieniä pihahduksia silloin tällöin, mutta pääsääntöisesti parempi olla suu supussa. Kurkunpääntulehdus, kuulemma. En muistakaan että minulla olisi koskaan ollut tällaista tautia. Ääni ei kulje, mutta muita flunssan oireita ei juurikaan ole. On omituista olla työkyvytön näillä oireilla, mutta kun ääni on työväline, niin eipä siinä oikein ole vastaansanomista.

Tänään olen loikoillut tuossa sohvan nurkassa ja suunnitellut ensi viikon tunteja, tarkistellut verkkokursseja ym. leppoisaa. Suunnitellut isänpäivän menua ja vähän testaillut uutta objektiivia (Canonin 35 mm f/2). Se tuo kyllä ihan uusia ulottuvuuksia kittiobjektiivin rinnalle. Ostimme tuon käytettynä Rajalasta.

Torstaisiivous saa nyt odottaa itseään, nimittäin täällä on liian monta keskeneräistä projektia. Mies alkoi rempata wc:tä (uudet kalusteet vain) ja uusi tiskikonekin tuli samassa rytäkässä. Ovea integroitavaan astianpesukoneeseen joudutaankin odottelemaan nyt viikko, kun Ikeasta ei enää saanut Abstrakt-sarjan ovia. Sitten tuli vielä pieni flunssa, eivätkä hommat luonnollisesti etene ihan sitä tahtia kun alkuviikosta optimistisesti ajattelimme.

Tulin tässä miettineeksi samalla sitä kritiikkiä, jota blogit usein saavat liiasta kiiltokuvamaisuudesta. Missä on oikea elämä ja sotkut? Minua se ei ole koskaan vaivannut, koska ajattelen, että ei kenenkään huusholli voi koko ajan olla tiptop. Minusta on paljon miellyttävämpää nähdä kuvissa järjestelmällisyyttä ja rauhallisia tunnelmia, ihan sama vaikka siloteltujakin. Niistä tulee hyvä fiilis - toisin kuin pyykki- ja tiskivuorista, roskankerääjämatosta ja eteishävityksestä, joita vastaan ei jaksa joka päivä taistella täällä kotona.

Mitä itse olette mieltä? Minä otan kupposen teetä ja alan neulomaan ylipolvensukkiani valmiiksi. Ja olen ihan hiljaa.

Pienokaisen ekat

Olen ihmetellyt, miten hyvään jemmaan olen säilönyt esikoisen pienimmät vaatteet, kun ne eivät tule vastaan missään komerossa. (Ja välissä on muutettukin.) Tulin siihen tulokseen, että tilanpuutteen vuoksi taisin myydä kirppiksellä suuren osan, ja parempia olen jakanut lainaan sinne tänne. Saimme onneksi oikein kattavan paketin pieniä vaatteita serkultani, joten en aio kovinkaan montaa pikkunuttua hankkia upouutena. Mitä nyt muutaman söpöilyvaatteen ehkä..! :)

Vauvanvaatekuume nostaa kuitenkin välittömästi päätään, jos sattuu eksymään lastenvaateosastolle. Jokin hullu hypistelyvimma siellä iskee, erityisesti KappAhl:in newbie-malliston keskellä pyöriessä. Ota 3 maksa 2 -tilaisuus täytyi toki käyttää hyödyksi, joten valikoin (no juu, siinä meni puoli tuntia) pienelle pipon, farkut, ja housut. Puolustaudun, että homma olisi varmaan ollut helpompi, mikäli mieleisistä unisex-vaatteista olisi ollut kokoja jäljellä... Myyjä kertoi malliston olevan niin valtavan suosittu, että koot ehtivät aina loppua ennen uuden erän saapumista.

Emme tiedä varmaksi, odotammeko perheeseen pikkuveljeä vai pikkusiskoa, koska ultrissa kanta on vaihtunut molempiin suuntiin. Raskaus on ollut hyvin samanlainen kuin viimeksi, ja myös maha on mielestäni lähes identtinen. Muut ihmiset tosin ovat kovin varmoja: ilmiselvä poikavatsa, koska maha on kuin jalkapallo suoraan edessä - takaapäin raskautta ei kuulemma huomaa. Sama laulu oli viime kerralla, tosin silloin tiesimme odottavamme tyttöä. Eräs nainen veikkasi tyttöä ylähuuleni muodosta (!) päätellen. Ja kun olen maininnut närästyksestä, ovat ihmiset heti tytön kannalla.

Tässä vain pari vanhan kansan viisautta sukupuolen päättelyyn. Kiinnostaisi kuulla, mitkä ovat omituisimpia kuulemianne arvailuja syntymättömän lapsen sukupuolesta?

Totaalirentoutunut - kiitos rakkaat!

Niin on kiitollinen olo, että ihan on vaikeuksia pukea sanoiksi... Tämä on taas ollut niitä viikonloppuja kun mietin, miten minä voin olla näin onnekas. Ensin ajattelin, että mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän onnen, mutta oikeastaan en usko kenenkään ansaitsevan onnea enempää kuin joku toinen. Asiat ovat menneet niin hyvin, aina näin ei ole ollut.

Perjantaina lähdimme E:n kanssa ystäväni luo yökylään Helsinkiin katsomaan hänen uutta kotiaan. Jo pelkästään ilta ja leppoisa aamu ystävän luona riittäisivät akkujen lataukseen, mutta kaikeksi yllätyksekseni ystävät olivatkin järjestäneet lauantaille kunnon babyshowerit! :) Erityisen ihmeellistä tässä oli se, että he olivat kutsuneet myös muita Helsingissä asuvia ystäviäni koolle. Olin todella hämmentynyt ja vain paruin onnesta kun näin, keitä ovesta tulee. Yhtäkkiä pöydässä notkui mieletön brunssi, teimme haavekartat ja paransimme maailmaa olohuoneen lattialla tuntikausia. Vielä kotimatkalla junassa mietin, tapahtuiko kaikki todella. Olen niin otettu ja onnellinen näistä ihmisistä! Tänä syksynä jälleen yksi ystävä muutti Turusta Helsinkiin työn perässä, ja olen luonnollisesti kokenut tästä aikamoista haikeutta. Ihanaa huomata, että välimatka on vain kilometrejä. <3

Ja kyllä oli ihana tulla kotiin - viettää lauantai-ilta koko perhe sohvalla pakastepizzaa syöden saunottuamme ensin pääkaupungin pölyt pois. Sunnuntaiaamu oli juuri niin pitkä ja hidas kuin sen pitääkin olla, kainalo vahva ja lämmin. E:n touhut naurattivat ja "Aiti, mä oon niin onnellinen kun meillä on niin ihana perhe" -toteamus sai jälleen suolaveden kirpoamaan silmiin - tälläkin kertaa onnesta.

Koska tästä tekstistä tuli niin siirappista, valikoitui kuvituskin (viime viikonloppuna tehtyä raakasuklaata) tunnelmaan sopivaksi. :)

En lainkaan pidä sanasta voimaantunut, mutta täytyy myöntää, että se sopii tähän mielentilaan. Olo on voimaantunut, freessi ja raukea. Toivottavasti en ala käyttää tuota hirvitystermiä enempää... Kuitenkin, toivon onnellista marraskuun ensimmäistä viikkoa meille ja teille! Viimeinen kuukausi ennen äitiyslomaa pyörähti käyntiin!