Pari viikkoa sitten tuli tilaisuus päästä yhdessä ulos. Ajattelimme, että kai me nyt mennään oikein ravintolaan, kun kerran kaksin päästäisiin ulos. No, ei jaksettukaan lähteä kovin kauas, mutta pieni retki Kuusiston Linnanraunioille oli ollut mielessä. Se tuntui mukavalta, sopivan pieneltä menolta, mutta kuitenkin selkeältä kahdenkeskiseltä irtiotolta. Ajatella, miten mukava olisi hypätä pyörän selkään ja polkea kesäillassa kuin villitkin teinit! Kypärät päähän ja eväät reppuun. Keski-ikä kolkuttelee, ajattelin..
Omasta konkelistani oli vaihteet aivan rikki (ainoastaan kolmosvaihde toimi), joten mies joutui ylämäissä työntämään selästä vauhtia ja polkeamaan kahden edestä. Minua nauratti niin paljon että meinasi ohjaus pettää! Mutta perille päästiin, korkealle kappelinmäelle kavuttiin ja ihasteltiin näkymiä lohen loimuttuessa.
Ajattelimme, että leivän kanssa lohi on mukava syödä iltapalaksi, joten olimme pakanneet mukaan yhden paistetun maalaismoniviljapatongin, sekä tuorejuustoa, kotona maustetun lohifileen ja balsamico-kastikkeen. Vaahtokarkkeja tuli grillattua jo lohta odottaessa, mutta toki myös jälkkäriksi muutama. Vaahtokarkkien grillaus vaatii sen tyyppistä kärsivällisyyttä, että yleensä se ei ole minun heiniäni... Parasta se on vain hitusen kärähtäneellä pinnalla.
Aurinko laski, tuli hämärä, ja aloin jo miettiä, että pääsemmehän täältä keskiaikaisen kirkon mäeltä alas ennen pilkkopimeää. Mies tiesi reaktioni, mutta joutui myöntämään, ettei se kyllä ole mahdollista, koska lohikaan ei ole vielä valmista. No, mikäpä siinä nuotion vieressä on istuskella lämpimässä, mutta totta puhuen en innolla odottanut paluumatkaa pilkkopimeän metsän läpi.
Muistelimme partioleirejä ja iltanuotioita, lauloin vähän sen aikaisia lauluja ja mietimme, miten absurdi ajatus olisi asua viikko metsässä. Eihän sitä kyseenalaistanut mitenkään 15-20 vuotta sitten. Oli ihan normaalia mennä syksyllä ja talvella viikonlopuksi metsään partioleirille ja kesällä viikoksi. Ajatus esikoisesta pari vuoden päästä leirillä ilman meitä tuntuu todella omituiselta. Mutta onhan niistä hienoja muistoja, aivan korvaamattomia. Kummallisista tilanteista, kuten kilometrien yövaelluksilta, pitkistä kipinävuoroista ja litimäristä teltoista selvittiin aina, ihan aina, samanikäisten kavereiden kanssa. Ihmettelen vain, minne se rohkeus ja luottamus pärjäämiseen on itseltä kadonnut. Ehkä tietynlainen sinnikkyys on ainakin osittain sieltä peräisin.
Tuli pilkkopimeä, ja oli pakko lähteä alas kappelinmäeltä, läpi pilkkopimeän metsän. Yritin olla ajattelematta sitä, että kyseinen mäki on kuulemma keskiajalla mahdollisesti toimittanut kirkon ja hautausmaan virkaa, ja eivätkös ne edelliset asukkaat puhuneet jostain kummittelulegendasta.. Yritin työntää villiä mielikuvitustani syrjään ja luottaa siihen, että mies löytää tien polkupyörille. Jossain vaiheesa oli pakko turvautua nykyaikaan ja kaivaa kännykän taskulamppu esiin - vitsit mikä helpotus! Aloin luonnollisesti taas suuntavaistoineni jankata, eikö meidän pitäisi mennä enemmän vasemmalle, mutta onneksi mies piti pintansa, ja hetken päästä ja pyörien heijastimet näkyivät. Huh, helpotus. Kiitos nykyaika - älypuhelin, jossa on taskulamppu. No okei, ennenhän taskulamppu olisi kuulunut vakiovarustukseen...
Kullanarvioisia hetkiä, parhaita muistoja! Hetki istua hiljaisuudessa, ja kuunnella rauhassa. Tuntea hymystä, miten toisen kanssa on niin hyvä olla.
Katri
