Ai eikö teillä näytäkään siltä kuin sisustusblogeissa?

Näin tokaisi eräs tuttu tullessaan meille kylään keskellä viikkoa, suoraan töistä tullessamme. En pahastunut, en todellakaan. Lähinnä minua huvitti se oletus, että sisustusblogeissa, tai blogikodeissa kaikki olisi aina kaunista, ihanaa ja valoisaa. Lapsiperheen pieni eteinen harvoin on kutsuvassa kunnossa, joten jo eteisessä tulee varmaan selväksi, että jalkoja saa nostella ellei halua viedä mennessään ja tuoda tullessaan (jota yritän epätoivoisesti opettaa muillekin tässä taloudessa asuville).

Viikonloppuna tartuin hämärästä huolimatta reippaammin kameraan, ja päätin napsia kuvia huolimatta hirveästä sotkusta. Tajusin, että kamera lepää herkemmin, jos paikat ovat hujanhajan. Lapsia toki tulee kuvattua muutenkin, mutta silloinkin omaa silmääni sattuu, kun taustalla on vaikka mitä sälää. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ei pidä antaa niiden häiritä - kotialbumeiden muistoissa kuuluukin näkyä elämän jäljet. Tässä teillekin hieman todistusaineistoa tämän blogikodin realitystä.

Matot rytyssä, sohvatyynyt kasassa, ei-hillitynvärisiä-lehtiä vinossa pinossa, ml. lasten lahjakuvasto

Nukkeleikit meneillään, keskeneräinen palapeli ja erinäistä muuta rojua pitkin poikin.

Pari vilttiä lattialla, takan edusta ihan puunroskainen, sohvannojalla tulevan viikonlopun naamiasasu prinsessamekko - toki siinä on keimailtava joka päivä eskarin jälkeen.

Legomeri. Lohdullista on se, että nämä on suht nopea kerätä kasaan (toisin kuin yläkerran pikkulegot). Ja taas näyttää blogikodilta. 

Ja se lohduttomampi näky, yläkerran pikkulegomeri.. Niitä sitten illalla lykittiin sivuun sen verran, ettei kenenkään tarvitse kimpaantua yöllisillä kävelyillään. Ja miksi vaatteet on niin helppo heittää yläkerran pyykkikorin viereen? Miksi pöydällä on niin hirveä kirjapino? Koska ne toimivat painona, kun pöydän ja tuolin selkänojan varaan ripustetaan viltti majaksi. Voi elämä.. 

Eteisessä naulakko täynnä, kaapista tursuaa huivi, kengät levällään ja hoitolaukku, läppärilaukku ja muut veskat odottavat kantajaansa. Ylimmäinen laatikko rivahti uriltaan ja sekin odottelee rennosti korjaajaansa.

Tytöillä maalaussessio (tästä realitystä puuttuu kuvasarja kultamaalisista kädenjäljistä portaikossa). Keittiöntasot perusasussaan. 

Ja edelleen. On piuhoja, murusia, kännyköitä, likaisia astioita ja tyhjennystä odottava tiskikone. Miten tuo noitahattu tuntuu vainoavan minua? 

Senkillä tytön askartelutarvikkeita kai kolmessa eri laatikossa.. Mutta tämä tila on selkeästi helpoin ja nopein saada kuntoon vähällä vaivalla! 

Sellaista realityä! Hmm, miksiköhän en kovin usein kuvaile yläkerran lastenhuonetta? Ja miksiköhän ruokailutilasta tulee otettua eniten kuvia? Siellä pyörii selkeästi vähiten ylimääräistä tavaraa. Mitäs tykkäätte realitystä? Eikö vaan ole ilahduttavampaa selailla sellaisia vähän rauhallisempia kuvia? :)

Lohdullista on toisaalta se, että se on vaan tavaraa, joka on helppo säännöllisesti kerätä paikoilleen. Haaste on se, että pitää ruveta karsimaan. Miksi kulutan aikaa tavaroiden järjestelyyn, kun sitä voisi karsia vähemmäksi? Tuollaista ihme lelusälää on aivan liikaa, vaikka mielestäni meillä ei edes hirveästi ole leluja.

Ja hei puolustukseksi täytyy nyt sanoa, että tällä hetkellä ei ole ihan noin pahan näköistä - alakerran legomeri on taas hetkeksi kerätty laatikoihin, ja keittiön tasoillakin mahtuu taas työskentelemään. Ai niin, unohdin tehdä huomisen ruoan valmiiksi.. 

Hmm, näissä tunnelmissa toivottelen hyvät arkiviikonjatkot! :)

FB | IG

Katri